Isoäidin hautajaiset järjestettiin lauantaina Kirsikkalassa. Isä soitti minulle edellisenä päivänä ja kertoi niiden ajankohdan. Saavuin bussilla paikalle ja yllätyksekseni siellä ei ollutkaan muita vieraita kuin perheeni. Arvelin isoäidin halunneen pienet ja vaatimattomat hautajaiset. Kirkossa istuin muiden lähellä, koska koin sen kohteliaaksi. Kun arkku lopulta kannettiin hautausmaalle, tajusin vihdoin tilanteen lopullisuuden. Isoäiti oli todella poissa, makasi tuossa arkussa.

Pappi puhui vielä hetken ennen kuin antoi seurakunnan työntekijöiden siirtää arkun hautaan. Alkoi sataa lunta, joka masensi tunnelmaa omalla tavallaan entisestään. Olimme aivan hiljaa ja tuijotimme arkkua papin puhuessa.

"Saara Mikkonen oli rakastettu nainen. Hän oli sisko, äiti ja isoäiti ja meille kaikille hyvin tärkeä ihminen. Nyt hän on kuitenkin päässyt Jumalan huomaan ja löytänyt ikuisen rauhan."

"Vaikka suremmekin häntä tässä tänään, tänä kylmänä ja koleana helmikuun ensimmäisenä päivänä, emme saa heittää toivoamme. Saara Mikkonen on yhä läsnä meissä kaikissa, sydämissämme. Hän katsoo meitä yhä jossakin, kenties tuolla ylhäällä."

"Rauha siis hänen sielulleen."

Hautajaisten loputtua lähdin kävelemään pois hautausmaalta. En ollut sanonut sanaakaan perheelleni koko aikana, jonka vuoksi olin entistä surullisempi. Kävellessäni kuulin juoksuaskeleita takaani. Sitten isä huikkasi: "Odota, Eeva!"

"Eeva", isä sanoi, kun käännyin katsomaan häntä. "Tahtoisitko kyydin kotiin?"

Hetken kuvittelin, että isä pyysi minut takaisin oikeaan kotiini, mutta sitten tajusin hänen puhuvan isoäidin talosta.

"Kiitos. Se olisi mukavaa", vastasin. "Mielelläni."

Illan tullen saavuimme isoäidin talolle. Isä vei äidin, Tuomaksen ja Marian ensin kotiin ja lähti sitten viemään minua. Koko pitkän matkan olimme aivan hiljaa ja tuijotimme tietä. Siksi olinkin niin helpottunut, kun suljin auton oven takanani. Isä kuitenkin astui hänkin ulos autosta.

Koska en muuta voinut, pyysin isän sisälle. Hän tahtoi puhua ja istutti minut keittiön pöydän ääreen.

"Eeva", hän aloitti. "Tiedän, että isoäidistä tuli sinulle rakas aikana, jona asuit hänen luonaan."

"Niin", totesin. En tiennyt, mitä isä ajoi takaa sanoillaan, joten en osannut sanoa muuta.

"Siksi tahdon sinun jäävän asumaan tähän taloon", isä jatkoi. "Tiedän, että äiti testamenttasi sen minulle, mutta tahdon antaa sen sinulle. Voimme hoitaa paperihommat kuntoon jo heti huomenna, ettei sinun tarvitse lähteä täältä. Miltä se kuulostaa?"

En ollut uskoa kuulemaani. Minulla oli kuitenkin jo vastaus valmiina.

"Se kuulostaa hienolta, isä", sanoin. "Mutta en tahdo jäädä tänne asumaan."

"Mitä? Miksi et?" isä kysyi ihmeissään. "Minne muuallekaan sinä menisit?"

"Aion muuttaa yhteen rakastamani ihmisen kanssa", kerroin nauttien tilanteesta, sillä isä ei varmasti osannut odottaa minun torjuvan ehdotusta. "Etsimme yhteisen asunnon ja perustamme perheen. Sitä paitsi, ei isoäiti olisi halunnut minun jäävän tänne. Täällä on liikaa muistoja. Parasta siis, että lähden. Kiitos kuitenkin."

Hetken kuluttua hyvästelin isän. Me halasimme. Se tuntui omituiselta, mutta tajusin, ettei isä enää ollut vihainen. Hän oli pikemminkin onnellinen, kun korjasi taas välit kanssani. Sitä paitsi uskoin, ettemme näkisi enää ikinä. Se ei haitannut minua, sillä tieto siitä, että olimme taas sovussa, riitti minulle. Nyt saatoin jatkaa elämääni.

"Toivon sinulle kaikkea hyvää, Eeva", isä sanoi. "Uskon, että lapsesi saa vielä rakastavan kodin ja perheen."

"Niin minäkin. Kiitos, isä. Kerro äidille ja muille terveisiä. Ja kerro, että rakastan heitä."

"Aivan varmasti kerron."

Isän lähdettyä aloin pakata tavaroitani. Otin kaikki vaatteeni ja henkilökohtaiset tavarani mukaan, muut jätin isoäidin taloon. En tiennyt, mitä isä aikoi tehdä niillä, mutten välittänyt. En olisi halunnutkaan jäädä tänne asumaan, sillä sydämeni kuuluu muualle.

Pakattuani makasin hetken sohvalla katsellen olohuonetta ja muistellen siellä vietettyjä hetkiä. Sitten menin nukkumaan.

Aamulla herättyäni nappasin Ruutin lattialta syliini.

"Sinä lähdet minun mukaani, Ruut", sanoin sille.

"Täällä ei ole enää ketään huolehtimassa sinusta, joten joudut lähtemään matkaani. Mutta älä huoli, saat rakastavan uuden kodin, lupaan sen. Kaikki muuttuu vielä hyväksi."

Tilasin taksin, vaikka se olikin melko kallis ja hurautin osoitteeseen, joka minulla oli lapulla ylhäällä. Jäin melko pienen kerrostaloasunnon eteen ja kapusin ylimpään kerrokseen.

Koputin oveen ja astuin sisään, kun Minka avasi sen minulle.

"Hei Minka", sanoin hymyillen.

"Hei Eeva", Minka vastasi.