lauantai, 5. syyskuu 2015

This is not goodbye

No niin.. seitsemäntoista osaa ja vihdoin tarina tuli päätökseensä! Siinä oli oma työnsä, mutta olen tyytyväinen lopputulokseen. Jos rehellisiä ollaan, minulla ei ollut harmainta hajua tarinan aloittaessani, miten kaikki tulisi päättymään. Tarina kehittyi sitä mukaa kun kirjoitin uusia osia.

Tulen päivittämään Ladatut -osiota jossakin vaiheessa!

Nämä eivät kuitenkaan ole hyvästit. Kunhan saan taas uuden idean, aloitan varmasti uuden tarinan joskus hamassa tulevaisuudessa. Ja linkitän varmasti sen tänne, joten olkaa valppaina!

Siihen asti kuitenkin hei hei! ^_^

~ Lakritsinappi

lauantai, 5. syyskuu 2015

Osa 17: Puhdas pöytä

Anteeksianteeksianteeksi, tiedän etten ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta inspiraatio oli hukassa. Nyt sain kuitenkin vihdoin jotakin aikaiseksi, nimittäin viimeisen (ja toivottavasti odotetun) osan!

otsikko.jpg

31.jpg

Palattuani Kirsikkalaan asuin muutaman kuukauden Minkan ja hänen äitinsä luona. Lopulta Minkan äiti osti meille oman rivitaloasunnon viereisestä kaupungista, Herukkalasta, tunnin ajomatkan päästä. Hän lupasi avustaa meitä taloudellisesti mutta painotti kuitenkin, että meidän tulisi ajan myötä oppia vastuuta ja hankkia itse rahamme. Muuttaessamme olin yhdeksännellä kuulla raskaana eli poksahtamaisillani. Olin paitsi huolissani vauvasta myös synnytyksestä, sen onnistumisesta ja tulevaisuudestamme. Pärjäisimmekö me omillamme?

32.jpg

Kaikeksi onneksi Minka oli luottavainen.

"Kaikki menee loistavasti. Älä turhia huoli", hän sanoi taputtaen vatsaani. "Niin kauan kuin meillä on toisemme, selviämme. Ja minähän en aio luopua noin mahtavasta ja ihanasta ihmisestä ikinä!"

Hymyilin. Minka sai aina mieleni paremmaksi.

33.jpg

Jo parin päivän päästä lapsiveteni tuli olohuoneen lattialle kesken television katsomisen. Vajosin polvilleni ja huusin säikähtäneenä: "Se syntyy! Äkkiä, minun on päästävä sairaalaan!"

"Minä soitan taksin!" Minka sanoi ja kiirehti puhelimeen. Meillä ei ollut varaa omaan autoon.

34.jpg

Sairaalassa aika tuntui matelevan eteenpäin. Kivut olivat sietämättömät enkä lakannut huutamasta. Minka oli koko ajan vierelläni, piti minua kädestä tai puheli minulle. Hänkin oli poissa tolaltaan ja jännittynyt.

"No niin, ponnista vain! Pää näkyy jo", hoitaja sanoi rohkaisevasti. "Ponnista nyt!"

35.jpg

"AAAAAAAAAH!"

36.jpg

"Hyvä, hienoa! Vielä yksi ponnistus.."

37.jpg

Sen jälkeen olin niin poikki, että makasin vain aloillani ja haukoin happea kuin tukehtumaisillani. Kuulin vauvan itkun ja nostin katseeni. Hoitaja piteli pientä vauvaa sylissään.

"Onneksi olkoon. Se on poika!" hän sanoi.

38.jpg

"Poika.. minun poikani", kuiskasin.

39.jpg

Monta tuntia myöhemmin pääsimme jo lähtemään kotiin. Otin vauvan varoen vastaan hoitajalta. Olin toki tottunut käsittelemään vauvoja, olinhan hoitanut pikkuveljeäni Jeremiasta koko sen ajan, kun vielä asuin lapsuudenkotonani, mutta tilanne oli silti uusi ja omituinen. Tähän vauvaan minulla oli vahvempi tunneside, olihan se minun omani.

"Onneksi olkoon", hoitaja sanoi hymyillen. "Poikasi on todella kaunis."

40.jpg

"Tiedätkö jo, minkä nimen annat hänelle?" hoitaja jatkoi.

"Tiedän. Hänestä tulee Niilo", vastasin hymyillen.

41.jpg

Minkaa hymyilytti. Hän varmasti muisti sen illan isoäitini talossa, kun kerroin hänelle, mitä nimiä olin miettinyt vauvalle. Niilo oli yksi niistä.

"Hei Niilo", Minka sanoi iloisesti. "Nyt mennään kotiin. Omaan kotiimme! Eikö olekin jännää?"

_____________________________________________________________________________________________________

1 VUOSI MYÖHEMMIN

2.jpg

"No niin, tulehan ottamaan kakkua", Minka sanoi Niilolle ja polvistui tämän eteen. "Muuten äiti syö kaiken!"

3.jpg

"Hei, en minä sentään niin paljon pidä kakusta", naurahdin kiikuttaessani Niilon syntymäpäiväkakkua keittiöstä. "Emmekä voi aloittaa ennen kuin vieraamme saapuu."

4.jpg

"Aivan niin", Minka leperteli nostaessaan Niilon syliinsä. "Joudut odottamaan hetken. Tiedän, että haluaisit jo kakkua, mutta emme voi aloittaa vielä."

5.jpg

Kun Minka oli laskenut Niilon syöttötuoliin, minä sanoin: "Ari on myöhässä. Mitä jos jotakin on tapahtunut? Kyllähän hän olisi soittanut jos ei pääsisi paikalle, eikö?"

6.jpg

"Älä hermoile rakas, hän on varmaan jo matkalla", Minka sanoi. "Olen varma että pian hän jo soittaa ovikelloa."

Siinä samassa ovikello soi.

7.jpg

Ari astui sisälle iloisesti hymyillen.

"Hei kaikille! Anteeksi että myöhästyin. Tuolla oli kamala ruuhka ja meinasin kolaroida erään auton kanssa kiiruhtaessani tänne. Onnea Niilo!"

8.jpg

"Ihana nähdä pitkästä aikaa", huokaisin ja syöksyin halaamaan Aria.

"Samat sanat. Näytät hyvältä. Ja olet saanut laihdutettua raskauskilotkin pois."

9.jpg

"Tulehan ottamaan kakkua", sanoin nauraen. "Niilo on jo malttamaton."

10.jpg

Minä sytytin kakun kynttilät ja hain muutaman torven ja räikän. Sitten me puhalsimme torviin ja lauloimme onnittelulaulun Niilolle.

11.jpg

"Onnea Niilo!" sanoin. "Olet nyt vuoden vanha. Ja vastahan me tulimme sairaalasta sinä mukanamme kotiin ja olit vasta pieni nyytti."

12.jpg

"En malta odottaa, että opit puhumaan", Ari sanoi innoissaan. "Tahdon opettaa sinulle kaiken mahdollisen! Ja erityisesti rumpujen soittamisen. Ehkä sinusta tulee parempi rumpali kuin minusta."

13.jpg

Sitten istuimme kaikki pöydän ääreen ja otimme isot palat kakkua. Niilokin sai osansa.

"Taisit leikata Niilolle turhan ison palan", sanoin Minkalle.

"Eikä! Hänen pitää kasvaa isoksi ja vahvaksi, että hän jaksaa heiluttaa rumpukapuloita", Minka vastasi nauraen.

14.jpg

Rupattelimme ja pidimme hauskaa ja Niilokin nautti juhlistaan ahmimalla kakkua minkä ehti.

15.jpg

Ari kertoi muuttaneensa omaan opiskelija-asuntoon Herukkalassa, sillä hän oli päässyt opiskelemaan Herukkalan musiikkiopistoon.

"Mahtava juttu! Nyt voimme nähdä vaikka kuinka usein", Minka sanoi iloisesti.

"Niin on. Voin osallistua Niilon elämään enemmän", Ari sanoi hymyillen. "Ja tietysti nähdä teitä. Se merkitsee minulle paljon."

"Olemme kuin yhtä suurta perhettä", nauroin.

17.jpg

"Niin olemme! Malja sille", Ari sanoi ja kohotti lasiaan. "Toivottavasti pysymme tulevaisuudessakin perheenä!"

18.jpg

"Skool!"

19.jpg

Olin onnellinen, onnellisempi kuin aikoihin. Olimme Arin kanssa saaneet välit selvitettyä ja minusta oli loistava ajatus, että hän osallistuisi Niilon isänä tämän elämään. Arilla oli siihen oikeus ja toisaalta tahdoinkin yhä pysyä hänen ystävänään. Hän merkitsi minulle paljon.

20.jpg

Arin lopulta lähdettyä veimme päivänsankarin nukkumaan.

"Öitä nyt, kultapieni. Huomenna menemme puistoon yhdessä", Minka sanoi laskettuaan Niilon kehtoonsa. "Mekin käymme pian nukkumaan. Rakastamme sinua!"

21.jpg

Arin simahdettua Minka kääntyi puoleeni.

"Mitä jos me menisimme kylpyyn yhdessä?" hän kuiskasi.

"Mikäs siinä", vastasin hymyillen.

22.jpg

"Painaako jokin mieltäsi?" Minka kysyi, kun pääsimme lopulta ammeeseen. "Olet ollut aika hiljainen sen jälkeen kun Ari lähti."

23.jpg

"Ei minulla mikään ole", vastasin, mutta tiesin Minkan näkevän lävitseni.

"Älä nyt, kulta. Voit kertoa minulle kaiken", hän sanoi. "Tule tänne."

24.jpg

Istuuduin Minkan syliin selkä häneen päin.

"Minä vain.. olen niin kiitollinen tästä kaikesta. Tein seitsemän kuolemansyntiä, eli käytännössä ansaitsisin vain palaa Helvetin liekeissä ja kärsiä lopun elämääni. Mutta Jumala oli minulle armollinen. Hän soi minulle terveen ja kauniin lapsen, ihanan perheen ja hyviä ystäviä. Tietysti asiat voisivat olla paremminkin, mutta tilanteeni huomioon ottaen hän antoi minulle kaiken mahdollisen. En ole enää väleissä perheeni kanssa, mutta minulla on teidät.. Niilo, sinä ja Ari. Se on enemmän kuin tohtisin edes pyytää."

25.jpg

"Et sinä ole paha ihminen, Eeva", Minka sanoi. "Teit ehkä syntiä, mutta niin me kaikki. Ei kukaan ole täydellinen. Tuskin isäsikään. Ja jos se sinua yhtään lohduttaa, niin minäkin olen onnellinen. Tosi onnellinen. Perustin perheen rakastamani ihmisen kanssa ja Niilo on minulle kuin oma lapsi. Tässä on hyvä olla ja jos saisin tilaisuuden muuttaa menneisyyttä, en tekisi sitä. En missään nimessä. Päinvastoin, eläisin sen uudestaan nauttien siitä kaikesta."

Minka oli hetken hiljaa, kunnes jatkoi: "Menetkö kanssani naimisiin?"

26.jpg

Käännähdin ympäri kasvot Minkaan päin.

"Kysyitkö sitä oikeasti?" kuiskasin. En kuitenkaan antanut Minkan vastata vaan jatkoin: "Kyllä! Mennään mahdollisimman pian!"

27.jpg

"Ja kenties voimme hankkia lisää lapsia, kunhan Niilo tuosta kasvaa", Minka ehdotti.

"Se olisi ihanaa", kuiskasin.

28.jpg

Kylvettyämme menimme vuoteeseen. Meillä ei ollut varaa kunnon sänkyyn, mutta se ei haitannut. Meillä oli sentään katto pään päällä. Aloimme Minkan kanssa jo suunnitella häitä ja kun hän ehdotti, että kutsuisin perheeni, minusta se oli mahtava ajatus. Tiesin etteivät he tulisi, mutta lähettäisin silti kutsun. Ainakin he tietäisivät, että elin nyt onnellisena rakastamani ihmisen kanssa.

29.jpg

Niin, vaikken sitä uskonutkaan, minäkin sain onnellisen loppuni. Kaikesta huolimatta.

perjantai, 17. heinäkuu 2015

Osa 16: Valintoja

otsikko.jpg

1.jpg

Isoäidin hautajaiset järjestettiin lauantaina Kirsikkalassa. Isä soitti minulle edellisenä päivänä ja kertoi niiden ajankohdan. Saavuin bussilla paikalle ja yllätyksekseni siellä ei ollutkaan muita vieraita kuin perheeni. Arvelin isoäidin halunneen pienet ja vaatimattomat hautajaiset. Kirkossa istuin muiden lähellä, koska koin sen kohteliaaksi. Kun arkku lopulta kannettiin hautausmaalle, tajusin vihdoin tilanteen lopullisuuden. Isoäiti oli todella poissa, makasi tuossa arkussa.

2.jpg

Pappi puhui vielä hetken ennen kuin antoi seurakunnan työntekijöiden siirtää arkun hautaan. Alkoi sataa lunta, joka masensi tunnelmaa omalla tavallaan entisestään. Olimme aivan hiljaa ja tuijotimme arkkua papin puhuessa.

3.jpg

"Saara Mikkonen oli rakastettu nainen. Hän oli sisko, äiti ja isoäiti ja meille kaikille hyvin tärkeä ihminen. Nyt hän on kuitenkin päässyt Jumalan huomaan ja löytänyt ikuisen rauhan."

4.jpg

"Vaikka suremmekin häntä tässä tänään, tänä kylmänä ja koleana helmikuun ensimmäisenä päivänä, emme saa heittää toivoamme. Saara Mikkonen on yhä läsnä meissä kaikissa, sydämissämme. Hän katsoo meitä yhä jossakin, kenties tuolla ylhäällä."

5.jpg

"Rauha siis hänen sielulleen."

6.jpg

Hautajaisten loputtua lähdin kävelemään pois hautausmaalta. En ollut sanonut sanaakaan perheelleni koko aikana, jonka vuoksi olin entistä surullisempi. Kävellessäni kuulin juoksuaskeleita takaani. Sitten isä huikkasi: "Odota, Eeva!"

7.jpg

"Eeva", isä sanoi, kun käännyin katsomaan häntä. "Tahtoisitko kyydin kotiin?"

Hetken kuvittelin, että isä pyysi minut takaisin oikeaan kotiini, mutta sitten tajusin hänen puhuvan isoäidin talosta.

8.jpg

"Kiitos. Se olisi mukavaa", vastasin. "Mielelläni."

9.jpg

Illan tullen saavuimme isoäidin talolle. Isä vei äidin, Tuomaksen ja Marian ensin kotiin ja lähti sitten viemään minua. Koko pitkän matkan olimme aivan hiljaa ja tuijotimme tietä. Siksi olinkin niin helpottunut, kun suljin auton oven takanani. Isä kuitenkin astui hänkin ulos autosta.

11.jpg

Koska en muuta voinut, pyysin isän sisälle. Hän tahtoi puhua ja istutti minut keittiön pöydän ääreen.

"Eeva", hän aloitti. "Tiedän, että isoäidistä tuli sinulle rakas aikana, jona asuit hänen luonaan."

12.jpg

"Niin", totesin. En tiennyt, mitä isä ajoi takaa sanoillaan, joten en osannut sanoa muuta.

13.jpg

"Siksi tahdon sinun jäävän asumaan tähän taloon", isä jatkoi. "Tiedän, että äiti testamenttasi sen minulle, mutta tahdon antaa sen sinulle. Voimme hoitaa paperihommat kuntoon jo heti huomenna, ettei sinun tarvitse lähteä täältä. Miltä se kuulostaa?"

14.jpg

En ollut uskoa kuulemaani. Minulla oli kuitenkin jo vastaus valmiina.

"Se kuulostaa hienolta, isä", sanoin. "Mutta en tahdo jäädä tänne asumaan."

15.jpg

"Mitä? Miksi et?" isä kysyi ihmeissään. "Minne muuallekaan sinä menisit?"

16.jpg

"Aion muuttaa yhteen rakastamani ihmisen kanssa", kerroin nauttien tilanteesta, sillä isä ei varmasti osannut odottaa minun torjuvan ehdotusta. "Etsimme yhteisen asunnon ja perustamme perheen. Sitä paitsi, ei isoäiti olisi halunnut minun jäävän tänne. Täällä on liikaa muistoja. Parasta siis, että lähden. Kiitos kuitenkin."

17.jpg

Hetken kuluttua hyvästelin isän. Me halasimme. Se tuntui omituiselta, mutta tajusin, ettei isä enää ollut vihainen. Hän oli pikemminkin onnellinen, kun korjasi taas välit kanssani. Sitä paitsi uskoin, ettemme näkisi enää ikinä. Se ei haitannut minua, sillä tieto siitä, että olimme taas sovussa, riitti minulle. Nyt saatoin jatkaa elämääni.

18.jpg

"Toivon sinulle kaikkea hyvää, Eeva", isä sanoi. "Uskon, että lapsesi saa vielä rakastavan kodin ja perheen."

"Niin minäkin. Kiitos, isä. Kerro äidille ja muille terveisiä. Ja kerro, että rakastan heitä."

"Aivan varmasti kerron."

19.jpg

Isän lähdettyä aloin pakata tavaroitani. Otin kaikki vaatteeni ja henkilökohtaiset tavarani mukaan, muut jätin isoäidin taloon. En tiennyt, mitä isä aikoi tehdä niillä, mutten välittänyt. En olisi halunnutkaan jäädä tänne asumaan, sillä sydämeni kuuluu muualle.

20.jpg

Pakattuani makasin hetken sohvalla katsellen olohuonetta ja muistellen siellä vietettyjä hetkiä. Sitten menin nukkumaan.

21.jpg

Aamulla herättyäni nappasin Ruutin lattialta syliini.

"Sinä lähdet minun mukaani, Ruut", sanoin sille.

22.jpg

"Täällä ei ole enää ketään huolehtimassa sinusta, joten joudut lähtemään matkaani. Mutta älä huoli, saat rakastavan uuden kodin, lupaan sen. Kaikki muuttuu vielä hyväksi."

23.jpg

Tilasin taksin, vaikka se olikin melko kallis ja hurautin osoitteeseen, joka minulla oli lapulla ylhäällä. Jäin melko pienen kerrostaloasunnon eteen ja kapusin ylimpään kerrokseen.

24.jpg

Koputin oveen ja astuin sisään, kun Minka avasi sen minulle.

"Hei Minka", sanoin hymyillen.

"Hei Eeva", Minka vastasi.

keskiviikko, 15. heinäkuu 2015

Osa 15: Isoäidin testamentti

Olen saanut paljon uusia pelejä kesän aikana, ja koska tahdon välillä pelata muutakin kuin The Sims 2:sta, tulee nyt osien välille pidempiä taukoja. Tarina lähestyy muutenkin jo loppuaan eikä montaa osaa enää tule.

Viidennessätoista osassa selviää, kenelle isoäiti on testamentannut talonsa.

otsikko.jpg

1.jpg

Pari päivää siitä, kun isoäiti joutui sairaalaan, söin ja nukuin tuskin lainkaan. Puunasin paikkoja entistä kovemmin, sillä tahdoin talon kiiltävän puhtauttaan isoäidin tullessa kotiin. Tietenkin minulla oli myös hirveän tylsää ja siivotessa sain muuta ajateltavaa. Odotin kovasti soittoa, mutta mitään ei kuulunut.

2.jpg

Pari kertaa suunnittelin jo ottavani isoäidin auton tai tilaavani taksin ja suuntaavani sairaalaan häntä katsomaan. Sitten tulin kuitenkin siihen tulokseen, että isoäiti tuskin arvostaisi sitä, sillä joku naapureista saattaisi nähdä. He tosin tiesivät isoäidin olevan sairaalassa, joten kukaan ei onneksi tullut soittamaan ovikelloa, sillä kaikki luulivat talon olevan nyt tyhjillään.

3.jpg

En kuitenkaan tahtonut pysytellä vain sisällä, vaan kävin silloin tällöin ulkona pihallakin. Iltaisin vein roskat, aamuisin hain postin ja päivisin touhusin Ruutin kanssa. Rakensin jopa lumiukon ajattelematta sen enempää, mitä isoäiti siitä ajattelisi.

4.jpg

Lopulta, kolmantena päivänä jotain tapahtui. Olin juuri syömässä aamiaista, kun ovikello soi.

5.jpg

Se oli sama ensihoitajanainen, joka vei isoäidin sairaalaan

"Hei Eeva", hän tervehti. "Päätin tulla henkilökohtaisesti käymään ja kertomaan uutiset. En halunnut vain soittaa."

"Kiitos", sanoin. "Tule istumaan."

6.jpg

Jaanaksi esittäytynyt nainen ei halunnut kahvia tai teetä, vaan sanoi vain kertovansa uutisen nopeasti ja lähtevänsä sitten.

"No, miten isoäiti voi?" kysyin malttamattomana kuulemaan isoäidin voinnista. Edes tieto siitä, että hän olisi elossa, pelastaisi päiväni.

7.jpg

"Isoäitisi laitettiin heti tiputukseen hänen saavuttuaan sairaalaan", Jaana aloitti. "Lääkärit tarkkailivat koko ajan hänen tilaansa, mutta hän ei reagoinut puheeseen tai ravisteluun. Pidimme häntä kuitenkin teho-osastolla vähän aikaa. Halusimme kovasti uskoa, että hän toipuisi vielä, osittain sinun takiasi. Hänhän on sinun huoltajasi."

8.jpg

"Niin.. miten isoäiti nyt voi? Onko hänen tilansa vieläkin sama?" kysyin pahinta peläten.

9.jpg

"Olen todella pahoillani, mutta tulimme lopulta siihen tulokseen, ettei isoäitiäsi voida mitenkään pelastaa. Kohtaus, jonka hän sai, pysäytti hänen sydämensä osittain, eikä sitä voitu mitenkään saada enää toimimaan kunnolla. Hän kuoli eilen illalla rauhallisesti vuoteeseen", Jaana sanoi hiljaa.

10.jpg

Kun Jaana teki lähtöä, en olisi halunnut päästää hänestä irti. Enemmän kuin mitään muuta kaipasin nyt jonkun tukea, mutta minulla ei ollut olkapäätä, jota vasten surra. En kuitenkaan voinut pitää häntä täällä.

11.jpg

"Jaksamisia sitten vain", Jaana sanoi. "Voit soittaa minulle koska tahansa."

"Kiitos.."

12.jpg

Pari päivää myöhemmin olin vain maannut sängyllä tai tuijottanut seinää. Lopulta sain itseni ylös ja lukemaan kirjaa. Silmäni tosin vain tuijottivat sivuja näkemättä mitään. Olin vieläkin niin järkyttynyt, etten osannut ajatella asiaa pidemmälle. Ovikellon soidessa ajattelin sen olevan Jaana ja kiiruhdin avaamaan.

13.jpg

Ovella seisoikin joku mies salkun kanssa. Pelästyin ensin, mutta rauhoituin sitten. Ei hän näyttänyt poliisilta.

"Päivää. Olen Eero Kantamäki. Oletan, että olet Eeva Mikkonen, Saara Mikkosen tyttärentytär?" hän sanoi virallisesti.

14.jpg

"Olen minä", vastasin. "Oletteko isoäidin asianajaja?"

"Olenpa hyvinkin. Ja tulin puhumaan sinulle Saara Mikkosen testamentista."

15.jpg

Johdatin Eeron olohuoneeseen ja istuimme sohvalle.

16.jpg

"Olen asunut isoäidin talossa jo monta päivää hänen kuoltuaan", kerroin. "Olenko asunut täällä luvatta? En kai joudu maksamaan mitään korvauksia?"

17.jpg

"Siitä pääsemmekin testamenttiin", Eero sanoi ärsyttävän asiallisesti. "Kaiketi on parasta kertoa suoraan. Saara Mikkonen jätti koko omaisuutensa, mukaan lukien tämä talo, tontti sekä kaikki irtaimisto, pojalleen Markus Mikkoselle. Hän on ilmeisesti isäsi, jos ymmärsin oikein."

18.jpg

"Niin ollen todellakin olet täällä luvatta. Tämä paikka kuuluu nyt Markus Mikkoselle, eikä sinulla ole oikeutta asua täällä enää, ellei Markus Mikkonen anna siihen lupaa tai luovuta taloa sinulle."

19.jpg

"Sitä pelkäsinkin. Joudunko minä heti lähtemään täältä?" kysyin peloissani. Mihin sitten menisin?

20.jpg

"Kävin isäsi luona ennen tänne tuloa kertomassa asiasta, ja hän sanoi, että voit asua täällä siihen asti, kunnes Saara Mikkonen haudataan", Eero vastasi. "Sen jälkeen joudut kuitenkin lähtemään. Ymmärtääkseni Markus Mikkonen hoitaa hautajaiset ja niistä koituvat kustannukset ja hän sanoi, että hautajaiset järjestetään viikon kuluttua."

21.jpg

"Se on hyvin ystävällistä isältä", sanoin hiljaa. "Saan siis asua täällä vielä viikon."

23.jpg

"Aivan. Ja luonnollisesti varmaan ymmärsit, ettei Saara Mikkonen jättänyt mitään sinulle perinnöksi, josta olen hyvin pahoillani."

"Ymmärsin. Pitääkö minun allekirjoittaa jotakin vai onko asia tällä selvä?" kysyin ohittaakseni miehen sanat. Olin siitä salaa hyvin surullinen, vaikkei se ollutkaan mikään yllätys.

25.jpg

"Pitää. Muutamat paperit vain ja homma on siinä", Eero vastasi. "Kenties keittiössä on helpompi kirjoittaa?"

26.jpg

Menimme keittiöön ja Eero antoi minulle papereita. Hän näytti, mihin piti kirjoittaa ja minä kirjoitin.

28.jpg

Kun oli tekemässä lähtöä, Eero sanoi: "Kiitos yhteistyöstä. Valitteluni vielä isoäitisi poismenon johdosta. Ja hyvää jatkoa."

29.jpg

"Kiitos", sanoin. Sitten Eero lähti.

30.jpg

Eeron lähdettyä puhelin soi. Yllätyin kovasti, sillä soittaja oli Minka.

"Moi Eeva. Anteeksianteeksianteeksi etten ole soittanut!" hän sanoi heti.

31.jpg

"Sinun tosiaan pitää pyytää anteeksi", puuskahdin. "Näimme viimeksi jouluaattona ja sinä lupasit, että karkaisimme yhdessä. Missä oikein olet piileskellyt?"

"Äiti riitaantui isovanhempien kanssa ja lähdimme heti joulun jälkeen kotiin", Minka sanoi. "Anteeksi kamalasti! En ole ehtinyt soittaa, sillä koulussa on ollut kiireitä. Mitä kuuluu?"

32.jpg

"Kaikki on hyvin.. paitsi että isoäiti kuoli eilen illalla sairaalassa ja testamentti sanoo, että talo kuuluu nyt isälle. Eli minä joudun lähtemään täältä heti hautajaisten jälkeen", mutisin.

33.jpg

Minka oli hetken hiljaa. "No siinä on sulattelemista. Nyt tunnen itseni vieläkin kamalammaksi, sillä olet varmasti ollut murheen murtama ja vailla lohduttajaa, enkä ole soittanut tukeakseni. Olen ääliö.. mitä aiot tehdä?"

"En tiedä.. hyvä kysymys. Minulla ei ole paikkaa minne mennä, ja kaiken lisäksi odotan vielä sitä äpärälastakin", sanoin.

34.jpg

"Älä kutsu sitä tuolla nimellä", Minka tiuskaisi. "Lapsesi on kaunis ja ihana, Jumalan lahja."

"Niin kai", huokaisin.

35.jpg

"Kuule.. tule hautajaisten jälkeen meille", Minka sanoi äkkiä. "Voit asua meillä vähän aikaa. Katsotaan sitten, mitä tehdään. Osoite on Kirsikkapolku 4. Asumme toiseksi ylimmässä kerroksessa."

"Oikeasti? Voi kiitos Minka, olet ihana", huoahdin. "Nähdään sitten."

36.jpg

Sinä yönä nukuin tuskin ollenkaan - taas. Mutta nyt päässäni vilisikin tuhat eri asiaa. Isoäidin kuolema, hautajaiset, testamentti, Minka.. Olin aivan sekaisin.

sunnuntai, 12. heinäkuu 2015

Osa 14: Kuolema kylässä

Tässä osassa Eeva saa odottamattoman vieraan, jolle hänen on pakko avata ovi, vaikka isoäiti onkin kieltänyt..

otsikko.jpg1.jpg

Joulu ja uusi vuosi menivät menojaan. Elämä jatkui normaalisti, eli minä hoidin kotityöt ja isoäiti valitti, etten osannut tehdä mitään ja mainitsi sanan äpärälapsi melkein joka lauseessa. Aloin kyllästyä tähän kaikkeen, mutta mitä olisin voinut tehdä? Karata? Minulla ei ollut muutakaan paikkaa ja isoäiti sentään antoi minun asua luonaan.

2.jpg

Odotin päivästä toiseen, että Minka tulisi käymään sillä aikaa, kun isoäiti oli kaupassa, mutta hän ei tullutkaan. Päivien vaihtuessa viikoiksi olin melko varma, että jotakin oli tapahtunut. Minka lupasi minulle, että tulisi, mutta missä hän oli? Miksei hän ollut vielä tullut? Tiesin, ettei hän uskaltaisi soittaa, sillä isoäiti voisi vastata, joten luovuin pikkuhiljaa toivosta. Ehkä ajatus tuntui sittenkin huonolta eikä hän tahtonutkaan aloittaa uutta elämää kanssani.

3.jpg

Mitä enemmän mietin Minkaa, sitä vihaisemmaksi tulin. Oliko kaikki se, mitä hän sanoi, valetta? Jos hän todella välittäisi minusta, hän olisi jo tullut hakemaan minua ja olisimme jo jossakin ihan muualla. Hän oli kuitenkin kadonnut. Epäilin hänen palanneen Kirsikkalaan, mikä tuntui minusta ilkeältä. Lähteä nyt ilmoittamatta mitään, varsinkin kun hän lupasi, että karkaisimme yhdessä.

5.jpg

Syntymäpäiväni aamuna, viidestoista tammikuuta, valmistin juuri aamiaista, kun puhelin soi. Isoäiti oli olohuoneessa ja oletin hänen tulevan vastaamaan, mutta kun hän ei tullutkaan, ajattelin vastata itse. Hän oli varmasti torkahtanut sohvalle.

6.jpg

"Haloo?" sanoin varovasti. Toivoin, ettei se olisi ketään isoäidin tuttu, sillä jos isoäiti saisi tietää minun vastanneen puhelimeen, hän raivostuisi. Hän ei vieläkään halunnut kertoa kenellekään, että asuin hänen luonaan. Äpärälasta kantava lastenlapsi oli liian syntinen juttu kerrottavaksi jopa kaikkein läheisimmille ystäville.

"Onko siellä Eeva? Täällä on Jenni."

7.jpg

"Jenni!" sanoin helpottuneena ja iloisena. En ollut kuullut Jennistä mitään sen jälkeen, kun lähdin Kirsikkalasta, joten yllätys oli melkoinen. "Hei.. kuinka sait isoäitini numeron? Ja miksi soitat vasta nyt?"

"Sain sen numerotiedustelusta. Ja joo, minun on pitänyt soittaa sata kertaa aiemmin, mutta en ole ehtinyt. Hyvää syntymäpäivää muuten!" Jenni sanoi.

8.jpg

"Kiitos. Mitä sinulle kuuluu? Ja kouluun muutenkin?" kysyin. Enemmän kuin mitään muuta tahdoin tietää, miten koulussa suhtauduttiin siihen, että lähdin kesken kaiken pois. Olin jo unohtanut näytelmänkin, mutta nyt se palasi mieleeni ja tulin hieman surulliseksi.

9.jpg

"Minulle kuuluu ihan hyvää, tosin tuntuu oudolta, kun lähdit", Jenni vastasi. "Niin.. koulussa oltiin ihmeissään, kun katosit sillä tavalla. Sitten isäsi tuli käymään koululla ja meni rehtorin kansliaan. Joku oli salakuunnellut oven takana ja huhu lähti leviämään, että isäsi väitti sinun tahtoneen vaihtaa koulua. Et kuulemma viihtynyt täällä. Rehtori oli raivoissaan, sillä hänestä olit huippuoppilas ja koulu koki kuulemma suuren menetyksen. Mutta kaikkein vihaisin oli Anita."

10.jpg

"Niinkö..", sanoin hiljaa. En välttämättä halunnut tietää, mutta halusin kuitenkin. En ollut arvannutkaan, että rehtori olisi niin raivoissaan. Ajattelin, ettei kukaan huomaisi mitään. "Miten näytelmän kävi?"

11.jpg

"No, viikon ajan Anita vain vaahtosi harjoituksissa siitä, että kaikki esitykset peruttaisiin, koska ketään ei kuulemma olisi yhtä hyvä pääroolissa kuin sinä", Jenni kertoi. "Sitten, rauhoituttuaan, hän alkoi etsiä sijaista ja otti yhden tytön lavasteista. Esityksiä siis oli, kuten oli sovittu, mutta tyttö ei kyllä vetänyt vertoja sinun suorituksellesi. Anita oli pettynyt ja ilmaisi sen melko selkeästi. Hän on käärmeissään isällesi ja sanoi, ettei tahdo nähdä häntä enää ikinä siinä koulussa ja varsinkaan teatterisalissa."

12.jpg

"Hienoa, että asia kuitenkin järjestyi", huokaisin. "Olisi kamalaa, jos kaikki esitykset olisi peruttu minun takiani."

"Ai niin, Arista vielä.. kun lähdit, hän oli viikon pois koulusta, kuulemma kipeänä. Sitten hän tuli takaisin. Hän on nykyään tosi outo, pysyttelee vain omissa oloissaan välitunneilla ja tuijottaa eteensä. Kysyin häneltä, miksi lähdit ja hän kertoi kaiken. Hänellä on kamala ikävä sinua ja huoli sinusta."

13.jpg

En vastannut mitään, sillä tulin äkkiä kamalan surulliseksi. Sitten vaihdoin puheenaihetta: "Minä asun täällä isoäitini luona. Hän on todella ankara, enkä saa käydä edes koulussa saati näyttäytyä ulkona. Koska odotan äpärälasta, isoäiti häpeää minua liikaa. Rangaistukseni on siivota ja puunata hänen kotiaan ikuisesti."

"Kamalaa.. kuinka kestät sitä?" Jenni kysyi. "Ja koulunkin jouduit jättämään kesken! Kuinka hän kehtaa?"

14.jpg

"Olen jo tottunut siihen", vastasin. "Mutta nyt minun on lopetettava. Valmistan juuri aamiaista isoäidille ja minulle. Kiva, kun soitit. Oli mukava kuulla sinusta. Soittelehan joku päivä uudestaan", sanoin.

"Joo, varmasti soitan. Kiva kuulla, että sinä olet hengissä! Heippa!"

"Heippa."

15.jpg

Menin jatkamaan vohveleiden paistoa. Mietin kaikkea, mitä Jenni sanoi minulle. Kaikkein eniten mieltäni painoi Ari. Hänellä oli varmasti hirveitä omantunnontuskia, sillä hän on lapsen isä ja vastuussa tästä, eikä hän voi edes tavata minua enää. Päätin pohtia asioita myöhemmin, sillä isoäiti oli varmasti nälkäinen ja tulisi pian keittiöön vihaisena.

16.jpg

Kun sain vihdoin vohvelit paistettua, aloin ihmetellä, miksi isoäiti vain kyhjötti olohuoneessa. Yleensä istuimme jo tähän aikaan aamiaisella yhdessä. Olikohan hän sairas? Päätin mennä katsomaan ja laskin vohvelit pöydälle.

17.jpg

"Isoäiti, vohvelit ovat-"

18.jpg

Olohuoneessa odotti kamala näky: isoäiti makasi lattialla vatsallaan, liikkumatta, lammikko allaan. Ruut makasi hänen vierellään ja tuijotti minua.

19.jpg

"ISOÄITI!"

20.jpg

Polvistuin isoäidin viereen.

"Isoäiti! Kuuletko minua?" yritin ensin puhumalla, sitten huutamalla.

21.jpg

"Isoäiti..", parahdin. Hän ei hengittänyt eikä näyttänyt kuulevan minua. Pelästyin toden teolla.

22.jpg

"Älä huoli, soitan ambulanssin", sanoin, vaikka tiesinkin, ettei hän kuulisi. Aikaa ei ollut hukattavana.

23.jpg

Juoksin kiireesti keittiöön puhelimeen toivoen, ettei olisi liian myöhäistä.

24.jpg

Ambulanssi tuli kymmenen minuutin sisällä, mutta se tuntui ikuisuudelta.

25.jpg

Sisään kiiruhti kaksi ensihoitajaa, punahiuksinen nainen ja ruskeahiuksinen mies.

"Älkää hätäilkö, olemme nyt täällä. Missä isoäitinne on?" nainen kysyi.

"Olohuoneessa", sanoin. "Seuratkaa."

26.jpg

Johdatin kaksikon olohuoneeseen ja jäin seuraamaan sivummalta. Mies otti jostakin esille listan ja kirjoitti sitä mukaa, kun nainen tutki isoäitiä ja saneli.

"Ei osoita elonmerkkejä. Pulssia ei tunnu kaulasta eikä kädestä. Laskenut alleen. Ilmeisesti sairaskohtaus."

27.jpg

"Onko.. onko isoäiti kuollut?" sain vaivoin kysytyksi. Tuijotin vuoroin naista, vuoroin isoäitiä.

28.jpg

"Emme ole vielä varmoja", nainen vastasi. "En tunne pulssia eikä hän osoita elonmerkkejä, mutta hänet voidaan ehkä elvyttää. Tärkeintä on nyt, että hän pääsee kiireesti sairaalaan. Hans, hae paarit autosta."

29.jpg

Hans kävi hakemassa paarit ja ensihoitajat nostivat isoäidin niiden päälle. Tuijotin järkyttyneenä isoäidin velttoa ruumista.

"Me viemme hänet nyt sairaalaan", Hans sanoi minulle.

30.jpg

"Asut ilmeisesti kahdestaan isoäitisi kanssa?" Hans kysyi. "Kuinka vanha olet?"

"Olen kahdeksantoista. Tänään on syntymäpäiväni. Ja kyllä, asumme kahdestaan", vastasin.

"Selvä. Me soitamme sinulle myöhemmin ja kerromme, miten kävi. Ole huoleti."

31.jpg

Katselin, miten he kantoivat isoäidin ambulanssiin ja lähtivät sitten pillit ulvoen matkaan.

32.jpg

En olisi koskaan uskonut, että ikävöisin isoäitiä, mutta kun ambulanssi katosi näkyvistä, tunsin kyynelten valuvan poskilleni. Isoäiti saattaisi kuolla.. miten minun sitten kävisi?

  • Syntinen puoleni

    17-vuotias Eeva elää ankaran uskonnollista elämää. Kun naapuriin muuttaa uusi samanikäinen poika nimeltä Ari, Eeva alkaa pohtia elämäänsä ja janota jotakin uutta, kiellettyä hedelmää. Pian Eeva löytää itsensä tilanteesta, johon ei olisi ikinä voinut kuvitella joutuvansa. Vanhempia tämä ei miellytä..