Olen saanut paljon uusia pelejä kesän aikana, ja koska tahdon välillä pelata muutakin kuin The Sims 2:sta, tulee nyt osien välille pidempiä taukoja. Tarina lähestyy muutenkin jo loppuaan eikä montaa osaa enää tule.

Viidennessätoista osassa selviää, kenelle isoäiti on testamentannut talonsa.

Pari päivää siitä, kun isoäiti joutui sairaalaan, söin ja nukuin tuskin lainkaan. Puunasin paikkoja entistä kovemmin, sillä tahdoin talon kiiltävän puhtauttaan isoäidin tullessa kotiin. Tietenkin minulla oli myös hirveän tylsää ja siivotessa sain muuta ajateltavaa. Odotin kovasti soittoa, mutta mitään ei kuulunut.

Pari kertaa suunnittelin jo ottavani isoäidin auton tai tilaavani taksin ja suuntaavani sairaalaan häntä katsomaan. Sitten tulin kuitenkin siihen tulokseen, että isoäiti tuskin arvostaisi sitä, sillä joku naapureista saattaisi nähdä. He tosin tiesivät isoäidin olevan sairaalassa, joten kukaan ei onneksi tullut soittamaan ovikelloa, sillä kaikki luulivat talon olevan nyt tyhjillään.

En kuitenkaan tahtonut pysytellä vain sisällä, vaan kävin silloin tällöin ulkona pihallakin. Iltaisin vein roskat, aamuisin hain postin ja päivisin touhusin Ruutin kanssa. Rakensin jopa lumiukon ajattelematta sen enempää, mitä isoäiti siitä ajattelisi.

Lopulta, kolmantena päivänä jotain tapahtui. Olin juuri syömässä aamiaista, kun ovikello soi.

Se oli sama ensihoitajanainen, joka vei isoäidin sairaalaan

"Hei Eeva", hän tervehti. "Päätin tulla henkilökohtaisesti käymään ja kertomaan uutiset. En halunnut vain soittaa."

"Kiitos", sanoin. "Tule istumaan."

Jaanaksi esittäytynyt nainen ei halunnut kahvia tai teetä, vaan sanoi vain kertovansa uutisen nopeasti ja lähtevänsä sitten.

"No, miten isoäiti voi?" kysyin malttamattomana kuulemaan isoäidin voinnista. Edes tieto siitä, että hän olisi elossa, pelastaisi päiväni.

"Isoäitisi laitettiin heti tiputukseen hänen saavuttuaan sairaalaan", Jaana aloitti. "Lääkärit tarkkailivat koko ajan hänen tilaansa, mutta hän ei reagoinut puheeseen tai ravisteluun. Pidimme häntä kuitenkin teho-osastolla vähän aikaa. Halusimme kovasti uskoa, että hän toipuisi vielä, osittain sinun takiasi. Hänhän on sinun huoltajasi."

"Niin.. miten isoäiti nyt voi? Onko hänen tilansa vieläkin sama?" kysyin pahinta peläten.

"Olen todella pahoillani, mutta tulimme lopulta siihen tulokseen, ettei isoäitiäsi voida mitenkään pelastaa. Kohtaus, jonka hän sai, pysäytti hänen sydämensä osittain, eikä sitä voitu mitenkään saada enää toimimaan kunnolla. Hän kuoli eilen illalla rauhallisesti vuoteeseen", Jaana sanoi hiljaa.

Kun Jaana teki lähtöä, en olisi halunnut päästää hänestä irti. Enemmän kuin mitään muuta kaipasin nyt jonkun tukea, mutta minulla ei ollut olkapäätä, jota vasten surra. En kuitenkaan voinut pitää häntä täällä.

"Jaksamisia sitten vain", Jaana sanoi. "Voit soittaa minulle koska tahansa."

"Kiitos.."

Pari päivää myöhemmin olin vain maannut sängyllä tai tuijottanut seinää. Lopulta sain itseni ylös ja lukemaan kirjaa. Silmäni tosin vain tuijottivat sivuja näkemättä mitään. Olin vieläkin niin järkyttynyt, etten osannut ajatella asiaa pidemmälle. Ovikellon soidessa ajattelin sen olevan Jaana ja kiiruhdin avaamaan.

Ovella seisoikin joku mies salkun kanssa. Pelästyin ensin, mutta rauhoituin sitten. Ei hän näyttänyt poliisilta.

"Päivää. Olen Eero Kantamäki. Oletan, että olet Eeva Mikkonen, Saara Mikkosen tyttärentytär?" hän sanoi virallisesti.

"Olen minä", vastasin. "Oletteko isoäidin asianajaja?"

"Olenpa hyvinkin. Ja tulin puhumaan sinulle Saara Mikkosen testamentista."

Johdatin Eeron olohuoneeseen ja istuimme sohvalle.

"Olen asunut isoäidin talossa jo monta päivää hänen kuoltuaan", kerroin. "Olenko asunut täällä luvatta? En kai joudu maksamaan mitään korvauksia?"

"Siitä pääsemmekin testamenttiin", Eero sanoi ärsyttävän asiallisesti. "Kaiketi on parasta kertoa suoraan. Saara Mikkonen jätti koko omaisuutensa, mukaan lukien tämä talo, tontti sekä kaikki irtaimisto, pojalleen Markus Mikkoselle. Hän on ilmeisesti isäsi, jos ymmärsin oikein."

"Niin ollen todellakin olet täällä luvatta. Tämä paikka kuuluu nyt Markus Mikkoselle, eikä sinulla ole oikeutta asua täällä enää, ellei Markus Mikkonen anna siihen lupaa tai luovuta taloa sinulle."

"Sitä pelkäsinkin. Joudunko minä heti lähtemään täältä?" kysyin peloissani. Mihin sitten menisin?

"Kävin isäsi luona ennen tänne tuloa kertomassa asiasta, ja hän sanoi, että voit asua täällä siihen asti, kunnes Saara Mikkonen haudataan", Eero vastasi. "Sen jälkeen joudut kuitenkin lähtemään. Ymmärtääkseni Markus Mikkonen hoitaa hautajaiset ja niistä koituvat kustannukset ja hän sanoi, että hautajaiset järjestetään viikon kuluttua."

"Se on hyvin ystävällistä isältä", sanoin hiljaa. "Saan siis asua täällä vielä viikon."

"Aivan. Ja luonnollisesti varmaan ymmärsit, ettei Saara Mikkonen jättänyt mitään sinulle perinnöksi, josta olen hyvin pahoillani."

"Ymmärsin. Pitääkö minun allekirjoittaa jotakin vai onko asia tällä selvä?" kysyin ohittaakseni miehen sanat. Olin siitä salaa hyvin surullinen, vaikkei se ollutkaan mikään yllätys.

"Pitää. Muutamat paperit vain ja homma on siinä", Eero vastasi. "Kenties keittiössä on helpompi kirjoittaa?"

Menimme keittiöön ja Eero antoi minulle papereita. Hän näytti, mihin piti kirjoittaa ja minä kirjoitin.

Kun oli tekemässä lähtöä, Eero sanoi: "Kiitos yhteistyöstä. Valitteluni vielä isoäitisi poismenon johdosta. Ja hyvää jatkoa."

"Kiitos", sanoin. Sitten Eero lähti.

Eeron lähdettyä puhelin soi. Yllätyin kovasti, sillä soittaja oli Minka.

"Moi Eeva. Anteeksianteeksianteeksi etten ole soittanut!" hän sanoi heti.

"Sinun tosiaan pitää pyytää anteeksi", puuskahdin. "Näimme viimeksi jouluaattona ja sinä lupasit, että karkaisimme yhdessä. Missä oikein olet piileskellyt?"

"Äiti riitaantui isovanhempien kanssa ja lähdimme heti joulun jälkeen kotiin", Minka sanoi. "Anteeksi kamalasti! En ole ehtinyt soittaa, sillä koulussa on ollut kiireitä. Mitä kuuluu?"

"Kaikki on hyvin.. paitsi että isoäiti kuoli eilen illalla sairaalassa ja testamentti sanoo, että talo kuuluu nyt isälle. Eli minä joudun lähtemään täältä heti hautajaisten jälkeen", mutisin.

Minka oli hetken hiljaa. "No siinä on sulattelemista. Nyt tunnen itseni vieläkin kamalammaksi, sillä olet varmasti ollut murheen murtama ja vailla lohduttajaa, enkä ole soittanut tukeakseni. Olen ääliö.. mitä aiot tehdä?"

"En tiedä.. hyvä kysymys. Minulla ei ole paikkaa minne mennä, ja kaiken lisäksi odotan vielä sitä äpärälastakin", sanoin.

"Älä kutsu sitä tuolla nimellä", Minka tiuskaisi. "Lapsesi on kaunis ja ihana, Jumalan lahja."

"Niin kai", huokaisin.

"Kuule.. tule hautajaisten jälkeen meille", Minka sanoi äkkiä. "Voit asua meillä vähän aikaa. Katsotaan sitten, mitä tehdään. Osoite on Kirsikkapolku 4. Asumme toiseksi ylimmässä kerroksessa."

"Oikeasti? Voi kiitos Minka, olet ihana", huoahdin. "Nähdään sitten."

Sinä yönä nukuin tuskin ollenkaan - taas. Mutta nyt päässäni vilisikin tuhat eri asiaa. Isoäidin kuolema, hautajaiset, testamentti, Minka.. Olin aivan sekaisin.