Minut tekee kovin iloiseksi nähdä blogin näyttömäärästä, että niinkin moni on käynyt vilkaisemassa blogiani! :)

Tosin.. tulisin vielä iloisemmaksi, jos kommentoisitte jotakin. Kysymykset, ruusut, risut ja mitä tahansa muuta tuleekin mieleen, kommentoikaa, ihmiset! Palaute on tärkeää minulle, sillä siten voin kehittyä kirjoittajana ja parantaa tiettyjä asioita.

Yhdennessätoista osassa tapahtuu radikaali käänne tarinan kulkua ajatellen. Lukemalla selviää, mikä tämä käänne on.. ;)

Seuraavana päivänä eli torstaina Ari tuli pihallemme koulun jälkeen käväistyään ensin pikaisesti kotona. Alkoi sataa lunta, mutta en nyt ehtinyt suoda asialle enempää huomiota. Pohdimme hetken, miten kertoisimme raskaudestani ja tulimme lopulta siihen tulokseen, että mitä pikemmin pääsisimme asiaan, sitä parempi. Turha kiertely ja kaartelu ei auttaisi.

"No, oletko valmis?" kysyin Arilta.

"Niin valmis kuin voi olla", Ari vastasi. "Mennään."

Minä pyysin Mariaa ja Tuomasta vahtimaan hetken Jeremiasta ja istutin vanhempani keittiön pöydän ääreen.

"Äiti ja isä.. Minulla on tärkeää asiaa", sanoin, "ja olen pyytänyt erään henkilön kertomaan tämän asian kanssani teille."

Viitoin Aria istumaan. Isä kurtisti kulmiaan hänet nähdessään.

"Miten kummassa tuo poika liittyy mihinkään, mitä tahdot kertoa meille, Eeva?" hän kysyi. Äiti kuitenkin pyysi isää vaikenemaan ja kohdisti sitten odottavan katseen minuun.

Keräsin rohkeutta ja vaikken tuntenut vieläkään olevani valmis, kerroin silti.

"Minä olen raskaana. Ja lapsi on Arin. Siksi pyysin hänetkin puhumaan teille", sanoin rauhallisesti. "Mutta Ari on luvannut minulle, että kantaa lapsen isänä vastuunsa ja auttaa minua parhaansa mukaan."

"Aivan niin", Ari sanoi heti perään. "Tuen täysin tytärtänne ja tahdon olla osa lapsen elämää. Ja voin vakuuttaa, että lapsi sai alkunsa hyvissä olosuhteissa."

Sillä hetkellä kun Ari vaikeni, tajusin, että olin pilannut elämäni eikä se palautuisi enää koskaan ennalleen.

"MITÄ?" äiti kirkaisi. Sitten hän alkoi itkeä.

"Nuori mies, pyydän sinua poistumaan talostani", isä sanoi turhankin kovaan ääneen Arille. "Ole hyvä ja tee se välittömästi."

"Mutta herra Mikkonen, eihän tässä mitään kamalaa ole sattunut", Ari yritti, vaikka tiesi varmasti itsekin yrityksensä täysin turhaksi. "Eeva ja minä-"

"Vai ei ole sattunut vahinkoa? ULOS TÄÄLTÄ!" isä karjaisi ja pongahti pystyyn. Äiti itki vuolaasti vieressä, mutta se peittyi isän äänen alle: "Senkin syntinen huoranpenikka! Jumalan hylkäämä äpärä! SAATANA ITSE!"

Tuntui, kuin olisin katsonut hidastettua elokuvaa. Ari ryntäsi isää kohti yrittäen epätoivoisesti saada tuon kuuntelemaan, mutta isä ei kuunnellut. Hän kohotti kätensä ja läimäisi Aria niin kovaa, että varmasti sisarenikin kuulivat sen lastenhuoneeseen.

"ISÄ!", kirkaisin, mutta hän oli jo ehtinyt läimäistä Aria. Samassa Ari pinkoikin ulos talosta ovet paukkuen ja jätti meidät keskenämme.

Arin mentyä isä kääntyi minua kohti silmät kipunoiden.

"Eeva! Kuinka saatoit?" hän karjaisi.

Sitten isän vihainen ilme suli epätoivoksi ja suruksi. Se särki sydämeni vielä pahemmin.

"Eeva.. vanhin tyttäreni.. esikoiseni.. Kasvatimme sinut niin hyvin! Sinusta piti tulla jotakin suurta, sinun piti olla hyvä esimerkki muille! Koko lyhyen elämäsi sinä toimit oikein ja rakastit Jumalaa.. Miksi lakkasit rakastamasta Häntä? Miksi hylkäsit Hänet? Miksi käänsit Hänelle selkäsi ja valitsit synnin ja petoksen?"

Äiti itki yhä, mikä tehosti isän sanojen vaikutusta.

"Isä", nyyhkäisin ja tunsin kuumien kyyneleiden polttavan poskiani. "Minä.. olen todella pahoillani."

Muuta en saanut sanottua. Kuinka olisin voinut puolustautua, kun vanhempani ottivat asian raskaammin kuin olin luullut?

"Sinä olet häpeäksi perheellesi ja eritoten minulle. Et ansaitse paikkaasi Taivaassa etkä minun talossani, jossa palvellaan kuuliaisesti Herraa", isä pauhasi. "Saat pakata tavarasi jo tänä samana iltana. Lähetämme sinut isoäitisi Saaran luokse, jossa saat katua tekojasi ja rukoilla Herralta anteeksiantoa. Lisäksi soitan tänään kouluusi ja ilmoitan, ettet tule sinne enää koskaan. Ja muista, että tänne sinulla ei ole enää ikinä mitään asiaa, äpärälapsesi kanssa tai ilman."

Kauhistuin. En uskonut isän rankaisevan minua niin pahasti, että lähettäisi minut äitinsä luokse. Olin tavannut isoäidin vain kerran, viisivuotiaana ja silloinkin hän rankaisi minua siitä, kun en osoittanut kiitollisuutta Jumalalle. Isoäiti asui toisessa kaupungissa, puolentoista tunnin ajomatkan päässä Kirsikkalasta. Ja joutuisin vielä jättämään kouluni täällä kesken! Kaikki ystäväni asuivat täällä.. ja koulumme näytelmä. Kaikki oli pilalla!

"Mene nyt pakkaamaan tavarasi", isä sanoi kylmästi. "Päivällisen saat jättää välistä, samoin sisarustesi hyvästelemisen. Onpahan jotakin ajateltavaa matkalla isoäitisi luokse. Häivy nyt silmistäni."

Isä käveli pois. Äiti oli vihdoin lopettanut itkemisen ja nousi nyt seisomaan. Minä katsoin häntä anellen, mutta äiti ei sanonut sanaakaan, tuijotti vain minua. Katseesta kuvastui häpeä ja pettymys.

En kestänyt enää, en isän enkä äidin katsetta. Juoksin yläkertaan itkien.

Itkin ainakin viisi minuuttia, ennen kuin sain itseni kootuksi. Isä todella heittäisi minut ulos kodistani! Ja joutuisin muuttamaan toiseen kaupunkiin! En osannut kuvitellakaan, että asiat voisivat mennä näin pieleen.

Kävin hakemassa puhelimen yläkerran aulasta ja suljin sitten huoneeni oven. Toivoin, että Minka vastaisi puhelimeen.

"Moi", Minka sanoi.

"Moi Minka, Eeva täällä", nyyhkäisin. Sitten kerroin hänelle kaiken.

"Kamalaa! Ja joudut vielä muuttamaan isoäitisi luokse", Minka huudahti. "Todella julma temppu isältäsi."

"En uskonut, että isä ja äiti ottaisivat asian noin huonosti", sanoin itkuisesti. "Kaikki on pilalla."

"Pidetään yhteyttä. Kirjoita numeroni johonkin ylös ja soittele jos vain pystyt", Minka sanoi. "Älä luovu toivosta. Me näemme vielä, lupaan sen. Tulen kylään."

"Ehkä se ei ole viisasta", mutisin. "Isoäiti tuskin päästää sinua sisälle."

"Kirjoita vain se numero ylös ja yritä jaksaa. Kaikki kääntyy vielä hyväksi", Minka yritti lohduttaa.

Mutta kaikki ei kääntyisi hyväksi, siitä olin varma. Isoäiti oli vielä ilkeämpi ja tiukempi kuin isä, mitä tuli uskonasioihin. Olisin käytännössä vankilassa, sillä siellä mahdollisuus karata ulos olisi vielä pienempi kuin kotona. Pakkasin mukaani Raamatun, sillä tiesin tarvitsevani sitä.

Pakkasin myös mukaan kaikki vaatteeni. Tuntui kuin olisin ollut lähdössä matkalle.. Helvettiin. Tuntui lohduttomalta ajatella tulevaisuutta isoäidin luona.

Myöhemmin illalla itkuinen äiti tuli huoneeseeni.

"Isä tilasi taksin. Se tulee aivan pian", äiti sanoi hiljaa.

"Äiti.. anna anteeksi", nyyhkäisin. "Olen niin pahoillani. Ette ehkä koskaan voi antaa anteeksi, mutta minä rakastan teitä aivan hirveästi, muistakaa se."

Äiti ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja siisti petaamaani vuodetta.

"Teemme tästä vierashuoneen", äiti puheli itsekseen yrittäen kuulostaa pirteältä. "Isän sisko voi nukkua täällä, kun tulee jouluna kylään."

Puolta tuntia myöhemmin kävelin ulos lapsuudenkotini ovesta. Koko muu perhe Jeremiasta, joka oli jo nukkumassa, lukuunottamassa seisoi ulko-ovella ja katseli perääni. Kukaan ei ollut hyvästellyt minua, sillä isä ei antanut. He vain katsoivat, kun kävelin kohti taksia.

Yritin pidätellä itkua, vaikka kyyneleet valuivatkin yhä poskilleni. Olisin niin kovasti halunnut kääntyä ja kuulla isän sanovan: "Kultapieni, saat anteeksi. Tule nyt syömään päivällistä. Luetaan vähän Raamattua, niin kaikki on taas kuin ennenkin."

Isä ei kuitenkaan sanonut mitään perääni, enkä minä kääntynyt.

Heitin matkalaukkuni taksin takapenkille.

"Tiedätkö, mihin mennään?" kysyin.

"Tiedän. Isäsi kertoi minulle osoitteen jo aiemmin", kuski vastasi iloisesti. "Etkö hyvästele perhettäsi?"

En vastannut heti. Tuijotin hetken ulos ovesta ennen kuin suljin sen ja sanoin sitten: "En."

"Okei, miten vaan. Seuraava pysäkki Omenasilta 12", kuski jatkoi ja painoi kaasua. Taksi huristi pois, enkä minä kääntynyt enää katsomaan, vaikka tiesin perheeni vielä tuijottavan perääni.

Olin niin poissa tolaltani, että ajattelin muun perheen palaavan heti sisälle mentyäni. He istuisivat päivällispöytään, nauraisivat ja sanoisivat: "Eikö ole ihanaa, kun Eeva lähti?". Äiti olisi tehnyt jotakin hyvää ruokaa ja he söisivät kuin perheeseen olisi aina kuulunutkin vain kolme lasta. Sitten he kävisivät yöpuulle ja jatkaisivat elämäänsä muistamatta minua enää koskaan.

Totuus oli kuitenkin toinen. Maria ja Tuomas olivat surusta suunniltaan, menettiväthän he juuri isosiskonsa. He eivät oikein vielä edes tajunneet, etten palaisi enää koskaan.

Ja isä. Hän oli ehkä surullisin kaikista..

Saavuin perille kymmenen aikoihin illalla. Taksi jätti minut pienen talon eteen ja huristi tiehensä. Isä oli kuulemma maksanut matkanikin. Tuijotin taloa epäuskoisena ja itkuisena. Tästä tulisi kotini, kenties loppuelämäkseni.

Samassa ulko-ovesta astui vanha nainen. En nähnyt häntä kunnolla, sillä pimeys ja varjot lankesivat hänen kasvoilleen.

"Sisälle sieltä", hän kehotti kuulostaen juuri niin kylmältä ja välinpitämättömältä kuin odotinkin. "Sinä siis olet se syntinen lapsi, joka odottaa äpärälasta?"

"Kyllä.. isoäiti", vastasin.