Kenties huomasitte jo tai sitten ette, kun kiiruhditte lukemaan uutta osaa, mutta muutin hieman sivuston ulkonäköä. Edellisten osien linkit ovat nyt helpommin saatavilla ja osio Muuta mukavaa sisältää pientä ekstraa, tosin vielä keskeneräistä. Toivon että osien lukeminen ja selaaminen on nyt teille helpompaa.. :)

Yhdeksännessä osassa Eeva päättää vihdoin tunnustaa sortuneensa siihen kaikkein pahimpaan, nimittäin seitsemään kuolemansyntiin.

"Moi. Sori että seurasin, mutta sinä olet tosi hyvännäköinen."

"Sinäkin olet kivannäköinen. Pidän hiustesi väristä."

"..."

Havahduin hereille hikisenä ja pongahdin oitis istumaan sängynreunalle. Meni hetki ennen kuin tajusin, ettei se ollut ollut tavallinen uni vaan takauma. Minä suutelin Minkaa bileissä! Ja vieläpä Arin tietämättä.

Hetken mieleni teki soittaa Minkalle ja perua tapaaminen, mutten voinut. Vaikka olinkin kauhuissani, en jostain syystä halunnut torjua häntä. Ehkä se oli vain joku typerä päähänpisto ja jos olisin kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ehkä Minka ei yrittäisi mitään. En voinut uskoa, että hän tahtoisi tutustua vain siksi, että yrittäisi jotakin. Olin varma, että hän oli oikeasti mukava ja kiltti ihminen eikä varmasti ollut järjissään suudellessaan minua. Ja jos hän jotain yrittäisikin, minä tekisin heti selväksi, ettei siitä tulisi mitään.

Tänä lauantaina äidillä ei ollut tapaamista ystävättäriensä kanssa. Aamiaisen jälkeen, kun muut nauttivat viikonlopusta ja puuhailivat omiaan, minä odottelin Minkaa saapuvaksi. Äidin kysymykset tosin tekivät oloni epämukavaksi, sillä tuntui, kuin otsaani olisi kirjoitettu: Suuteli toista tyttöä.

Lopulta ovikello soi ja pelasti minut äidin polttavalta katseelta.

"Se on varmasti Minka", sanoin ja lähdin ovelle. "Minä voin avata."

Minka olikin astunut itse sisään. Hän katseli minua iloisesti hymyillen.

"Moi Eeva!"

"Moi", sanoin vaisusti, mutta en ehtinyt jatkaa, sillä äiti kiirehti eteiseen.

"Olette siis lukupiirissä ja olette lukeneet Anna Kareninan?" äiti kysyi hymyillen Minkalta. Olin kauhuissani, sillä äiti odotti Minkan sanovan jotakin kirjasta enkä tiennyt, oliko hän ikinä kuullutkaan mistään sen nimisestä kirjasta. Kaikeksi onneksi Minka otti kuitenkin tilanteen haltuun.

"Aivan niin, rouva Mikkonen", Minka sanoi. Hän oli varmasti nähnyt sukunimemme postilaatikossa, sillä en ollut kertonut sitä hänelle. "Se oli loistava kirja. En voinut laskea sitä käsistäni hetkeksikään, hyvä jos muistin välillä syödä ja nukkua! Meillä riittää siitä paljon kerrottavaa muulle lukupiirille. Oletteko te lukeneet sitä?"

Äiti näytti tyytyväiseltä. Minka kai täytti hänen vaatimuksensa, eli meidät saattoi laskea kahdestaan huoneeseeni. Olin helpottunut.

"En ole lukenut sitä, mutta kunhan kuulen Eevan mielipiteen, aion varmasti itsekin aloittaa", äiti sanoi innoissaan. "Menkää vain ylös Eevan huoneeseen ja tulkaa välillä teelle. Aion leipoa muffinseja ja tahtoisin, että sinäkin maistaisit niitä."

"Kiitos, rouva Mikkonen!"

Me painuimme huoneeseeni ja kun olimme sulkeneet Oven, Minka nauroi.

"Voi vitsi! En ole lukenut sitä kirjaa, mutta äitiäsi oli helppo huijata. Osaan käsitellä tuollaisia tyyppejä, sillä mummini on uskovainen", hän kertoi.

"Hoidit sen hyvin. Äiti ei epäillyt mitään", sanoin hymyillen.

Rupattelimme Minkan kanssa varmaan pari tuntia. Kävimme välillä teellä ja menimme sitten takaisin kertoen äidille, että kirjasta riitti paljon puhuttavaa. Minka kertoili mielellään itsestään ja kuunteli minua, kun kerroin perheestäni. Hän asui yksinhuoltajaäitinsä kanssa pienessä kerrostaloasunnossa ja hänen isänsä oli lähtenyt toisen naisen matkaan hänen ollessaan viisi vuotta. Minka kävi lukiota kuten minäkin ja oli kiinnostunut kuvataiteesta ja musiikista. Lisäksi hän kertoi olevansa urheilullinen ja harrastavansa uintia.

"Mitä tahdot tehdä työksesi aikuisena?" Minka kysyi äkkiä. "Sori että utelen, mutta kysyn vain ihan mielenkiinnosta. Olet uskovaisesta perheestä, mutten usko, että tahdot papiksi.. vai?"

"Olet oikeassa, minua ei kiinnosta papin ura tai mikään muukaan sellainen", vastasin mietteliäänä. "En ole kertonut tätä vanhemmilleni, vain parhaalle ystävälleni, mutta tahtoisin näyttelijäksi. Tiedän kuitenkin isän kannan siihen. Hän tahtoo minusta tulevan jotakin, josta hän voi olla ylpeä. Näyttelijän homma ei ole helppoa eikä siinä vältytä julkisuudelta ja muulta hullunmyllyltä. Isä ei ikinä hyväksyisi sitä."

"Minusta on typerää ajatella isäsi mielipidettä", Minka sanoi suorasukaisesti. "Jos se on unelmasi, sinun pitää toteuttaa se. Älä anna kenenkään astua tiellesi tai talloa varpaillesi. Minä tahtoisin leipuriksi, mutta äiti haluaa, että lähden opiskelemaan lakia. Minua ei kiinnosta pätkääkään mikään niin kuiva ammatti, ja aion ryhtyä leipuriksi, sanoi äiti mitä tahansa."

Huokaisin. "Sinun tilanteesi on erilainen. Kaikkein eniten pelkään sitä, että isä ja äiti pettyvät minuun. Rakastan heitä niin paljon, enkä tahdo riitaantua. Tahdon olla heille mieliksi. Ne bileet olivat ehkä elämäni suurin virhe ja he varmasti tappaisivat minut, jos saisivat tietää niistä."

Olin hetken hiljaa. Ihmettelin, miksi kerroin tämän kaiken Minkalle, jota hädin tuskin tunsin, mutta hänelle oli niin helppo puhua ja hän kuunteli ja tuki minua täysillä. Tiesin jotenkin voivani luottaa häneen.

"Oli miten oli, vanhempasi eivät voi estää minua käymästä täällä", Minka sanoi. "Jos me olemme ystäviä ja tahdomme hengata, eikä se onnistu muuten kuin keksimällä typeriä tekosyitä, olen valmis. Tahdon vain sanoa, että olen tukenasi. Voit kertoa minulle mitä vain, minä kuuntelen. Minullakin on omia huolia, mutta jos on ystävä, jonka kanssa jakaa ne, se helpottaa oloa kummasti."

Lopulta Minka sanoi, että hänen pitäisi lähteä kotiin. Me sovimme näkevämme vielä uudestaan ja soittelevamme. Minka sanoi myös tulevansa katsomaan näytelmääni, jos ehtisi.

"Muista, ettet saa antaa vanhempiesi päättää tulevaisuudestasi. Se on sinun itsesi päätettävissä", Minka sanoi.

Nyökkäsin ja samassa Minka rutisti minut halaukseen.

"Olet huipputyyppi, Eeva. Jos sinusta tulee näyttelijä, voin ryhtyä manageriksesi. Autan sinua kaikessa!"

Menin hieman hämilleni, mutta tyydyin vain nauramaan.

"Sori, taisin innostua liikaa", Minka naurahti ja irrotti otteensa. "Nähdään taas joku päivä. Sovitaan vaikka uusi lukupiirin tapaaminen tai jotain."

"Joo. Soitellaan."

Minkan lähdettyä selasin nopeasti Anna Kareninan läpi ja menin sitten kertomaan äidille kirjasta jotakin. Onneksi luin sen vasta vähän aikaa sitten, joten tapahtumat olivat tuoreessa muistissa. Äidin mielestä oli mukavaa, että olin osa lukupiiriä ja hän jopa kehotti Minkaa tulemaan uudestaan kylään.

Seuraavana aamuna lähdimme joka sunnuntaiseen tapaan kirkkoon kahdeltatoista. Kaikilla oli hieman parempaa päällä kuten yleensäkin.

Pyhän Tuomaksen kirkko seisoi jykevänä ja kauniina kaupungin laidalla ja sen puutarha kylpi syksyn väreissä. Rakastin kirkon tuoksua, sitä miltä se näytti ja sitä rauhaa ja harmoniaa, joka sisällä vallitsi. Pidin kirkossa käymisestä ja se olikin sunnuntain kohokohta.

Kirkossa oli usein paljon väkeä, sillä Kirsikkalassa asui paljon uskonnollisia ihmisiä ja vanhuksia. Istuuduimme melko eteen ja odotimme Jumalanpalveluksen alkamista.

Pappina toimi Teemu-niminen mies. Yleensä seurasin hänen puhettaan ja eleitään tarkasti, mutta tänään olin hieman muissa maailmoissa. Olin nimittäin päättänyt tehdä synnintunnustuksen Jumalanpalveluksen jälkeen ja minua jännitti. Podin niin huonoa omaatuntoa bileistä ja siitä, että olin sortunut tekemään kaikki seitsemän kuolemansyntiä saman yön aikana, että tahdoin keventää mieltäni ja sydäntäni. Muualla se ei ollut mahdollista ja lisäksi pappi pitäisi salaisuuteni turvassa.

Jumalanpalveluksen päätyttyä sanoin äidille: "Tahtoisin sanoa pari sanaa papille. Minulla saattaa kestää hetki."

"Tietysti, kultaseni. Ota niin paljon aikaa kuin tarvitset. Jos jokin painaa mieltäsi ja vain pappi voi kertoa siihen vastauksen, mene ihmeessä. Me odotamme ulkona", äiti sanoi lempeästi. Uskonasioissa hän oli aina myöntyväinen ja hyväksyvä.

Menin papin luokse.

"Anteeksi, Isä, mutta tahtoisin tehdä synnintunnustuksen. Onko nyt huono aika?"

"Ei lainkaan. Aina on aikaa katuvaiselle ihmiselle. Herralla on aina aikaa sinulle, tyttäreni. Tule, istuudu", pappi sanoi.

Istuuduin ja odotin, että pappi pääsi sermin toiselle puolelle. Sitten hän sanoi:

"Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen."

"Aamen", vastasin. En ollut koskaan ennen tehnyt synnintunnustusta joten pelkäsin tekeväni virheen. Isä opetti sen minulle jo pienenä, mutten ollut varma, muistinko kaikkia asioita.

"Jumala tuntee meidät paremmin kuin me itse. Tähän voit luottaa. Olemme nyt Jumalan edessä. Saat sanoa hänelle psalmin sanoin: Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä. Tunnusta nyt hänelle syntisi ja syyllisyytesi", pappi jatkoi.

Minä aloitin sydän pamppaillen.

"Jumala, taivaallinen Isämme. Olen tehnyt syntiä sinua vastaan ajatuksin ja sanoin, teoin ja laiminlyönnein. Erityisesti tunnustan, että olen..", pidin pienen tauon ja keräsin rohkeutta.

"Olen tehnyt kaikki seitsemän kuolemansyntiä. Se painaa omaatuntoani. Sinä näet myös ne synnit, joita en itsekään tiedä. Kadun tätä kaikkea ja rukoilen: ole minulle armollinen ja anna syntini anteeksi rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden. Herra, sinä olet laupias, muista minua, osoita ikiaikaista hyvyyttäsi. Älä muista syntejäni, älä pahoja tekojani! Sinä, joka olet uskollinen ja hyvä, älä unohda minua!"

Jatkoin loppuun asti ja muistin kaiken, josta olin kovin ylpeä.

"Herramme Jeesus Kristus on sanonut opetuslapsilleen: Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jeesuksen Kristuksen palvelijana julistan, että sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", pappi sanoi.

"Aamen", minä vastasin.

"Jeesus Kristus on antanut seurakunnalleen taivasten valtakunnan avaimet ja sanonut: Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Uskotko, että synninpäästö, jonka sinulle julistan, on Jumalan anteeksianto?" pappi jatkoi värittömällä äänellä.

Minä nielaisin ja yritin estää kyyneleitä tulemasta. "Uskon", kuiskasin.

"Anteeksi, en kuullut", pappi sanoi.

"Uskon", toistin kovempaa.

Seuraavaksi rukoilimme yhdessä. Kuuntelin hänen rukoiluaan ja nostin kasvoni kohti taivasta toivoen, että Herra Jumala kuulisi minut ja todella antaisi anteeksi minulle tämän kamalan teon. Häpesin sitä koko sydämestäni.

Lopulta pappi sanoi:

"Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen."

"Aamen", sanoin.

"Lapseni, syntisi ovat nyt anteeksiannetut", pappi sanoi lopuksi. "Lupaatko, ettet enää ikinä tee syntiä ja riko Herraasi vastaan?"

"Lupaan", vastasin. "Lupaan sydämeni pohjasta."

"Herra antaa sinulle anteeksi, mutta jotta antaisit itsellesi anteeksi, kehotan sinua rukoilemaan joka päivä, kaksi kertaa päivässä, anteeksiantoa Jumalalta loppuelämäsi ajan. Voit nyt lähteä, lapseni. Olkoon Jumala sinulle armollinen ja oppaanasi kaikkina elämäsi päivinä."

"Kiitos", sanoin. Loppuelämä on pitkä aika, mutta tiesin sen olevan oikeutettu rangaistus ihmiselle, joka on tehnyt seitsemän kuolemansyntiä.

Istuin autoon muiden seuraksi ja sitten lähdimme kotiin. Oloni oli nyt paljon parempi ja toiveikkaampi, mutta yksi asia mieltäni painoi yhä eikä sitä saanut puhdistetuksi sieltä pois.. nimittäin se, olinko oikeasti raskaana.