Vau.. olen ylittänyt itseni. En uskonut, että minulla olisi motivaatiota jatkaa tätä tarinaa näinkin pitkälle, sillä aiemmat tarinat ovat töksähtäneet kuin seinään ideoiden puutteessa. Nyt niitä vain tulvii koko ajan lisää enkä edes muista laittaa kaikkia ylös.. :9

Nyt on aika kahdeksannen osan, jossa Eeva törmää johonkuhun enemmän tai vähemmän tuttuun naamaan.

Torstaina koulussa Ari istuutui viereeni luokassa ja yritti puhua minulle.

"Hei, Eeva, älä viitsi. Vieläkö jaksat mököttää minulle? Sanoisit nyt jotain. Olen pahoillani, ei olisi pitänyt viedä sinua sinne."

Minä käänsin katseeni pois ja yritin kuunnella opetusta, mutta Ari ei luovuttanut.

"Eeva! Tuo on typerää. Mitään vakavaa ei tapahtunut, joten miksi pidät mykkäkoulua? Et voi välttyä näkemiseltäni etkä voi mököttää ikuisesti. Puhuisit nyt jotain. Se oli minun vikani."

Lopulta en enää kestänyt.

"Minulla on enemmän kuin hyvä syy pitää mykkäkoulua sinulle", kuiskasin takaisin. "Vai ei mitään vakavaa tapahtunut? Muistelepa vähän sitä sunnuntaiaamua. Muistatko mitä sanoit minulle vessassa? Jos se pitää paikkansa, en todellakaan aio puhua sinulle enää koskaan. Anteeksipyyntö ei riitä korvaamaan sitä, mitä olet minulta vienyt. Toivon todella sinun tapauksessasi, ettei se, mitä sanoit, ollut totta."

Sen jälkeen Ari jätti minut rauhaan. Koko torstain ja perjantain hän vältteli minua, ei edes katsonut silmiin kun kohtasimme, ja se sopi minulle mainiosti. Mokoma idiootti.

Koulunkäynnin ja lähestyvän koeviikon ohella keskityin näytelmään. Olimme jo saaneet puvustuksen kuntoon, mutta lavasteet, meikit ja muut pikkuseikat vaativat vielä hienosäätöä. Harjoittelimme ahkerasti, olisihan ensi-ilta jo muutaman viikon päästä. Minä pidin kovasti puvustani, sillä se tuntui ihanalta päällä ja näytti kauniilta huolimatta sen rumasta luumun väristä.

Lisäksi, jostakin syystä, tunsin kummaa yhteenkuuluvuutta Eleonoren kanssa ja eläydyin rooliin, kuin se olisi ollut oikeaa elämää. Tästä oli vain hyötyä, sillä suorituksiani kehuttiin niin näyttelijäporukassa kuin lavastajien, puvustajien ja meikkaajien kesken. Jenni myös väitti, että oli kuullut opettajien keskustelevan käytävällä siitä, miten taitava olin.

"Upeaa", Anita kehui. "Olette loistavia! Pitää tosin vielä miettiä tuota lavastusta. Siitä pitää saada synkempi. Ehkä yksinäinen nojatuoli nurkassa korjaisi asian? Katsotaan, mitä voimme tehdä. Jatketaan sitten vain, käydään kohtaus uusiksi."

Perjantaina isä tuli vihdoin kotiin. Äiti oli juuri aloittamassa päivällisen valmistusta, kun ovi kävi.

"Onko täällä ketään?" isä huuteli ovelta. Riensimme heti häntä vastaan.

Maria alkoi itkeä, sillä hänellä oli ollut isää kova ikävä. Äiti suukotti isää suulle pitkään ja hartaasti. Olimme kaikki onnellisia siitä, että isä palasi kotiin. Hän oli osa perhettä ja rakastimme häntä todella paljon, joka ikinen meistä.

"Kuulkaa, mitä jos mentäisiin ulos syömään?" isä ehdotti äkkiä. "Sen kunniaksi, että siskoni voi nyt paremmin. Tahdon juhlistaa sitä."

"Kuulostaa hyvältä", äiti sanoi. "Emme ole syöneet ulkona aikoihin. Soitan vain jonkun Jeremiaalle lastenvahdiksi."

Kun lastenvahti saapui, ahtauduimme kaikki isän autoon. Minusta oli mukava käydä ulkona syömässä, vaikka äidin ruoka olikin taivaallista. Suosikkipaikkamme oli pieni ja kotoisa ravintola aivan lähellä. Se oli kaikkien muidenkin paikallisten suosikkiravintola.

Ravintolassa ei ollut paljoa väkeä, joka oli oikeastaan hyvä, sillä usein paikka oli niin tupaten täynnä, että saimme odottaa vapautuvaa pöytää, joskus jopa puolisen tuntia. Nyt istuuduimme viihtyisään nurkkapöytään.

"Mitä haluaisitte syödä?" isä kysyi hymyillen. Hän oli hyvällä tuulella, ja se tarttui meihin muihinkin oitis.

Myöhemmin, kun kaikki olivat saaneet ruokansa, lausuneet ruokarukouksen ja söivät tyytyväisinä, isä kertoili sisarensa kuulumisia.

"Lääkärit totesivat, että mystisen taudin syynä olivat omituiset kasvaimet sisareni keuhkoissa. Syöpäkasvaimia ne eivät kuitenkaan ole, taivaan kiitos ja lääkärin mukaan niitä ei tarvitse poistaa. Ne ovat täysin harmittomia ja niiden kanssa voi oppia elämään. Marjatta joutuu tosin syömään lääkkeitä loppuikänsä, mutta se on pieni hinta siitä, että hän selvisi elossa."

"Se on helpottavaa kuulla", sanoin isälle aidosti iloisena tätini puolesta. "Pääsikö hän jo kotiin?"

"Hän on sairaalassa tarkkailussa vielä pari päivää jos kasvaimet nyt sattuvat käyttäytymään oudosti", isä kertoi. "Näillä näkymin hän kotiutuu sunnuntaina."

"Mitä jos pyytäisimme Marjatan meille jouluksi?" äiti ehdotti. "Emme ole nähneet häntä pitkään aikaan ja sisaresi varmasti arvostaisi sitä, että tahdomme viettää joulun hänen kanssaan."

"Kuulostaa hyvältä", isä sanoi. "Minä soitan hänelle heti maanantaina ja kysyn, miten hän voi. Vihjaisen samalla, että hän on enemmän kuin tervetullut viettämään joulua kanssamme."

Minä lähdin käymään vielä vessassa muiden syödessä ja tilatessa jälkiruokaa. Pesin juuri käsiäni, kun yhden vessakopin ovi avautui. En kuitenkaan kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.

Samassa joku käveli taakseni ja sanoi: "Ai moi, sinäkin olet täällä! Onpas maailma pieni!"

Käännähdin ympäri ja katsoin punahiuksisen tytön kasvoja. En tuntenut häntä, joten ensireaktio oli ihmetys. Kuka kumma hän oli?

"Hei. Anteeksi, mutta olemmeko tavanneet aiemmin? En muista sinua", sanoin.

Tyttö nauroi heleästi.

"Olen Minka, sieltä lauantain bileistä. Törmäsimme vessassa, kuten nytkin, joka on aika hassua. Emme tosin enää sen jälkeen nähneet. Muistatko minut?"

Yritin muistella, mutta minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa Minkasta. Muistin kyllä hyvin tapaamani ihmiset ja minulla oli hyvä kasvo- ja nimimuisti, mutta tällä kertaa en muistanut nähneeni häntä koskaan aiemmin. Hän ei olisi kuitenkaan voinut tietää bileistä, jollei olisi ollut siellä itse, joten kai hän puhui totta.

"Ai. Varmaan me sitten törmäsimme, mutta taisin olla niin humalassa, etten muista. Olen Eeva", sanoin nolona.

"Niinhän me kaikki olimme", Minka totesi ja nauroi. Hän vaikutti tyypiltä, joka kohtasi kaikki elämän haasteet pystypäin ja hymyssä suin. Hymy ei haihtunut hänen kasvoiltaan hetkeksikään ja hän nauroi miltei koko ajan. Vaikken muistanutkaan häntä, hän vaikutti mukavalta ja hauskalta ihmiseltä.

"Hei, olisi tosi kiva nähdä joskus", Minka sanoi. "Siis ihan vaikka mennä kahville tai leffaan yhdessä tai jotain. Hengata, tiedäthän? Siellä bileissä emme oikein ehtineet tutustua ja tahtoisin kovasti tutustua sinuun paremmin."

Epäröin. Jälleen kerran tilanteeni vaikeutti kykyäni solmia ihmissuhteita.

"Se olisi mukavaa, mutta olen uskovaisesta perheestä", sanoin. "Siis ihan todella uskovaisesta. Isä ja äiti vahtivat jokaista liikettäni eivätkä päästä minua mihinkään kaksin poikien kanssa. Heistä voin tulla raskaaksi jos menen vaikka leffaan jonkun kanssa ilman valvontaa. Sinne bileisiinkin menin ilman lupaa eivätkä he vieläkään tiedä, että olin siellä. Jos tietäisivät, minut varmasti lukittaisiin huoneeseeni loppuiäksi."

"Mutta minä en olekaan poika", Minka sanoi iloisesti. "Jos hengaat kanssani, et voi tulla raskaaksi. Ja me voimme keksiä jotakin. Jos olen vaikka vanha ystävä tai joku tyyppi koulun kautta. Sinä tiedät, mitä vanhempasi sallivat ja mitä eivät. Jos keksisit jotain, voisimme nähdä."

Mietin Minkan sanoja. Tytön tapaaminen ilman valvontaa olisi toki helpompaa, sillä kuten hän sanoi, en voisi tulla raskaaksi. Ainoat uhkat olivat juominen ja polttaminen, mutta jos antaisin Minkasta hyvän kuvan, he uskoisivat, että minut saattoi laskea hänen kanssaan minne vain. Sitä paitsi Minka vaikutti todella mielenkiintoiselta tyypiltä.

"Okei, tehdään niin. Minä keksin jotakin ja kysyn, jos voisimme jo huomenna mennä johonkin. Sopiiko se?" ehdotin.

"Sopii! Minulla ei ole mitään tekemistä ensi viikonloppuna", Minka totesi. "Saanko kännykkänumerosi?"

"Minulla ei ole kännykkää, mutta voit soittaa lankapuhelimeemme. Jos kirjoitat numeron vaikka ylös puhelimeesi?"

"Joo."

Kun palasin ruokasaliin, muu perhe teki jo lähtöä.

"Missasit jälkiruoan", Tuomas totesi. "Ikävämpi juttu."

"Ei se mitään", vastasin. "Olen ihan täynnä."

Minusta tuntui, kuin olisin ollut tekemässä vessassa jotain kiellettyä, kuten polttamassa tupakkaa salaa vanhemmiltani. Pysyttelinkin siis vain hiljaa automatkan ja mietin käymäämme keskustelua. Yritin kuumeisesti muistaa Minkan bileistä.

Kotona olin juuri menossa yläkertaan, kun puhelin soi.

"Minä voin vastata", huusin ja nostin luurin. "Mikkosilla, Eeva puhelimessa."

"Moi Eeva, täällä Minka. Tämä on hämäyssoitto. Oletko jo keksinyt, mitä kerrot vanhemmillesi?"

Hymyilin kuullessani Minkan äänen. "En ihan vielä", vastasin. "Onko sinulla ehdotuksia?"

"Miten olisi lukupiiri? Jos kerrot, että olen osa koulussanne pidettävää lukupiiriä ja meidän pitää keskustella jostakin lukemastamme tylsästä kirjasta", Minka sanoi.

"Mahtava idea. Missä koulussa muuten olet oikeasti? Minä käyn sitä kallista yksityiskoulua kaupungin laidalla", kerroin.

"Olen Kirsikkalan lukiossa", Minka vastasi. "Vihaan sitä paikkaa. Mutta vanhempasi eivät onneksi tiedä, etten ole samassa koulussa kanssasi."

"Niin, se on totta", sanoin. "Tehdään niin. Kerron asiasta äidilleni. Jos tulet meille huomenna vaikka kello.. kahdelta?"

"Miten olisi yhdeltä? Kuolen tylsyyteen."

"Okei, yhdeltä. Osoite on Kirsikkakuja 9."

"Nähdään huomenna! Otan jonkun kirjan mukaan.. hämäykseksi!"

Laskettuani luurin olisin voinut vaikka vannoa, että äiti saapuu ja niin hän tulikin.

"Kuka se oli?" äiti kysyi. "Hän taisi tavoitella sinua, kun puhuitte niin kauan."

"Hän on Minka koulumme lukupiiristä", sanoin. "Olen vasta ottanut siihen osaa ja meidän pitäisi nyt valmistautua maanantaina olevaan kokoontumiseen juttelemalla ensin kahdestaan ja pohtimalla, mitä sanomme kirjasta."

"Niinkö? Kuulostaa ihanalta!" äiti sanoi innoissaan.

"Hän tahtoisi tulla meille huomenna. Käykö se?" kysyin toivoen, että äiti suostuisi. "Hän on oikein kiva tyttö. Tämä on tärkeää."

"Kyllä se käy. Hienoa, että jaatte saman mielenkiinnonkohteen. Tosin yhdellä ehdolla: kerrot minulle sitten jälkeenpäin kaiken siitä kirjasta. Mikä kirja se muuten on?"

Mietin hetken, mutten liian kauaa. "Anna Karenina", sanoin sitten. Se oli ainoa kirja, joka tuli nopeasti mieleeni ja jonka olen lukenut.