Nyt on aika viidennen osan. Minulla ei ole tässä vaiheessa vielä hajuakaan siitä, kuinka monta osaa tähän tarinaan tulee, sillä en ole vielä päättänyt, mihin kohtaan lopetan tarinan. Villi veikkaus tässä vaiheessa olisi jotakin alle viidentoista, kenties juuri viisitoista. Nähtäväksi jää.

Tämä osa on lyhyt ja kuivakka, mutta seuraavassa osassa alkaa tapahtua ja kunnolla. Jos olisin yhdistänyt nämä kaksi osaa, siitä olisi tullut niin pitkä, ettei kukaan olisi enää jaksanut lukea sitä. Siksi jaoin ne kahdeksi osaksi. Tässä osassa on muutama yllättävä käänne.

Viikko kului siitä, kun Ari tuli illalla pihallemme ja kehotti minua kapinoimaan vanhempiani vastaan. Oli torstai-ilta, enkä ollut toistaiseksi tehnyt mitään radikaalia. En vain pystynyt siihen. Sitä paitsi pelkäsin vanhempieni reaktiota liikaa. Kyllä minä halusin viettää Arin kanssa aikaa muuallakin kuin koulussa, ihan totta, mutten vain osannut toimia. Isä oli muutenkin ollut omituinen ja kireä lähipäivinä, joten aika ei varmasti olisi ollut paras mahdollinen. Torstai-iltana lopulta selvisi syy hänen omituiseen käytökseensä.

"Minulla on teille asiaa", isä sanoi. Hän oli tuskin koskenutkaan ruokaansa, mikä huolestutti minua. "Kaikille teille. Koska asia koskee minua, se koskee myös teitä"

"Sisareni Susanna on sairastunut vakavasti. Hän on voimaton ja kuihtunut, eikä syytä tiedetä. Hän itse epäilee syöpää, mutta lääkärit eivät ole ainakaan toistaiseksi diagnosoineet sitä", isä kertoi hiljaa. "Hän kertoi minulle sairaudestaan jo kuukausi sitten, mutta olin liian kiireinen suodakseni asialle enempää huomiota. Tietysti rukoilin hänen puolestaan, mutten uskonut asioiden voivan enää pahentua."

Huomasin äidin laskevan kätensä isän kädelle. Hän tiesi isän tarvitsevan nyt tukea, kuten me kaikki muutkin. Perhe oli isälle hyvin tärkeä, niin siskot, vanhemmat kuin omatkin lapset ja vaimo ja hän rakasti meitä kaikesta sydämestään.

"Minä olen päättänyt lähteä katsomaan Susannaa", isä jatkoi. "Tahdon rukoilla hänen puolestaan paikan päällä. Jos Jumala on armollinen, hän säästää sisareni hengen. Olen kuitenkin melko varma, että Hän on päättänyt, että Susannan on aika mennä. Tahdon kuitenkin olla hänen luonaan nyt. Viivyn luultavasti muutaman päivän, kenties viikon. Työt saavat nyt odottaa. Oma perhe menee aina etusijalle. Mirjami saa jäädä tänne pitämään teistä huolta. En voi vaatia, että jättäisitte opintonne kesken ja lähtisitte mukaani. Tämä polku minun on kuljettava yksin, niin on parempi."

Minä pohdin isän sanoja pestessäni astioita keittiössä. Asiat olivat varmasti pahemmin kuin isä antoi ymmärtää, sillä hän lähti tapaamaan sisartaan, joka asui monen kymmenen kilometrin päässä. Pahempaa ajankohtaa ei olisi voinut sattuakaan, sillä nyt en voinut edes harkita alkavani uhmaamaan äitiä. Hän murtuisi varmasti täysin ja epäilisi Jumalan rankaisevan meitä jostakin. En voinut tehdä sitä äidille. Saatoin vain auttaa häntä ja toivoa, että isän sisar selviäisi.

Seuraavana päivänä koulussa en ehtinyt kertoa asiasta, sillä Arilla oli hänelläkin tärkeää kerrottavaa.

"Ystäväni järjestää lauantai-iltana kotibileet. Eeva, tämä on tilaisuutesi! Sinun pitää karata illan tullen kotoa ja lähteä sinne kanssani. Nyt voit näyttää vanhemmillesi, etteivät he voi pitää sinua vankina ja komennella kuin pikkulasta."

"Kuulostaa mahtavalta", Jenni totesi. "En olekaan ollut kotibileissä vähään aikaan."

Olin kertonut hänelle Arin kanssa käymästäni keskustelusta, ja saanut häneltä täyden tuen asiassa. Nyt olin kuitenkin kahden tulen välissä. Ajatus bileisiin menemisestä ensimmäistä kertaa elämässäni Arin kanssa yhdessä tuntui niin houkuttelevalta mutta samalla niin väärältä nyt, kun isä oli poissa ja äiti huolehti kodista yksin.

"No, mitä sanot?" Ari kysyi minulta. "Tätä parempaa tilaisuutta tuskin saat. Tästä se lähtee. Tämän jälkeen uskallat jo lähteä ulos ilman pelkoa. Ensimmäinen askel täytyy ottaa joskus."

"Enpä tiedä", mutisin. Sitten kerroin Arille ja Jennille isästä ja tämän sairaasta siskosta. "Tunnen pettäväni äidin, jos lähden luvatta bileisiin kanssasi. Vaikka olisinkin vain yön poissa, äiti tarvitsee minua. Ja isäkin on nyt poissa. Tämä ei ole paras mahdollinen ajankohta alkaa niskuroimaan", sanoin.

Jenni ja Ari yrittivät vakuutella minulle, ettei se haitannut. Emme kuulemma olisi bileissä kauaa, muutaman tunnin vain, että näkisin, millaista se oli ja saisin pitää vähän hauskaa. Sitä paitsi isän ei koskaan tarvitsisi saada tietää siitä, eikä äidinkään. Minä olin kuitenkin epävarma.

Kun menimme kotiin, olin päätökseni tehnyt. Arin kertoman mukaan kotibileitä ei enää juuri järjestetty, koska siitä seurasi sellainen siivo, eikä seuraavista ollut vielä tietoa. Päätin siis suostua.

"Voin minä sinne lähteä, mutta muutamaksi tunniksi vain", sanoin Arille. "Se on okei, koska äiti nukkuu eikä tarvitse apuani yöllä, mutta palaan hyvissä ajoin kotiin nukkumaan että jaksan herätä seuraavana aamuna kirkkoon. Äiti tarvitsee minua nyt, kun isä on toisaalla."

"Mahtavaa! Tätä et tule katumaan", Ari sanoi innoissaan. "Esittelen sinut ystävilleni ja näytämme sinulle, kuinka pidetään hauskaa! Lisäksi äitisi ei koskaan tarvitse saada tietää, että olit siellä."

"Tavataan vaikka teidän pihallanne", Ari sanoi juuri, kun näin äidin kävelevän meitä kohti lastenrattaiden kanssa. Viittoilin oitis Arille, ja tuo sulki heti suunsa nähtyään äitini lähestyvän.

Ari lähti oitis kävelemään kotiinsa, sillä hän ei tahtonut jäädä rupattelemaan äidin kanssa. Kaikeksi onneksi hän kuitenkin tervehti äitiä kohteliaasti: "Hei, rouva Mikkonen."

"Hei", äiti sanoi vaisusti.

Arin mentyä en antanut äidin edes avata suutaan, vaan sanoin itse: "Juttelimme koulujutuista. Ari toimii näytelmässä lavastemiehenä ja tänään eräs lavasteista kaatui hänen päälleen."

Totta se oli, lavaste oli tosiaan kaatunut Arin päälle. Sitä oli tosi hyvä käyttää verukkeena.

"Vai niin. Sepä ikävää", äiti sanoi kuivasti. Hän varmasti toivoi salaa mielessään, että lavaste olisi murskannut Arin, tuon syntisen piruparan, joka houkutteli hänen tytärtään mieron teille. "Tulimme juuri seurakunnan kerhosta. Viitsisitkö viedä Jeremiaan nukkumaan? Minä soitan isälle ja kysyn, onko hän jo perillä. Hän lähti aikaisin aamulla."

"Kyllä, äiti."

Lauantai sujui rauhallisissa merkeissä. Autoin äitiä askareissa ja tein läksyjä. Illan tullen, kun äiti luki vielä kirjaa ja patisti meidät nukkumaan, minä kaivoin vaatekaappiani miettien, mitä pukisin. Lopulta päädyin vähän juhlallisempaan toppiin ja farkkuihin. Meikkiä en voinut laittaa, koska meillä ei sellaisia ollut, mutta harjasin hiukseni ja hampaani ja varmistin, että asukokonaisuus näytti hyvältä.

Odottelin hetken ja kuuntelin äidin askelia alakerrassa. Kihisin jo jännityksestä, mutten voinut tehdä mitään. Lopulta äidin askeleita ei enää kuulunut ja näin valojen sammuneen. Hän kai oletti minunkin käyneen jo nukkumaan.

Minä hain kiireesti puhelimen ja soitin Arille. Kello oli vähän vaille kymmenen: "Olen valmiina. Tule pihalle."

Hiivin taas hiljaa alakertaan ja suljin oven perässäni. Jätin sen lukkoon, mutta minulla oli tällä kertaa avaimet. Ari odotti jo pihalla minua.

"Sinä se olet kauniina tänään", Ari sanoi hymyillen ja tarttui käteeni. "Näen sinua harvoin arkivaatteissa. Vaaleanpunainen pukee sinua. Oletkos valmiina elämäsi hauskimpaan iltaan? Tai oikeastaan yöhön?"

"Tämän valmiimmaksi en tule", vastasin hymyillen. "Mennään."

Pieni epävarmuus oli yhä sisälläni, mutta yritin unohtaa sen. Luotin täysillä Ariin ja pidin koko ajan mielessäni, ettei tästä koituisi harmia. Tulisin hyvissä ajoin kotiin eikä äiti saisi tietää tästä mitään. Huomenna olisin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Nyt keskittyisin vain pitämään hauskaa Arin ja Jennin kanssa. Eihän kotibileissä mitään pahaa voi sattua... eihän?