Toivon todella, että sinä, joka juuri nyt luet tätä, kommentoit risut ja ruusut osan lopuksi alhaalla olevaan kommenttiboksiin. Palautetta on aina kiva saada ja siitä tiedän, missä voin parantaa. Muistathan siis kommentoida ja teet päivästäni paremman! ;)

Tässä osassa Eeva tapaa Arin ja puhuu tämän kanssa tulevasta. Neljäs osa, olkaa hyvä.

Sunnuntaina kirkossakäynnin jälkeen lukittauduin huoneeseeni tekemään latinan kotitehtäviä, jotka olin unohtanut tehdä perjantaina. Minua ei huvittanut puhua äidille eikä varsinkaan isälle. Minua kismitti vieläkin, etten päässyt Arin kanssa rullaluistelemaan.

Lopun päivää lojuin huoneessani. Aina kun äiti koputti ovelle, kiljuin: "Ei nyt äiti, opiskelen Raamattua" tai "Päätäni särkee, yritän nukkua". Opiskelin kyllä oikeasti aina välillä, koska sunnuntaisin isällä oli tapana kuulustella "läksyt" eli Raamatun jakeet, jotka meidän piti opiskella sillä viikolla. Tällä viikolla oli Johannes Kastaja, mutta minua ei huvittanut.

Illallisen jälkeen minun oli pakko jäädä alakertaan, sillä isä aloitti kuulustelun. Päätin kuitenkin painua takaisin huoneeseeni heti kun se olisi ohi.

"Onko pääsi vielä kipeä?" äiti kysyi. Hän katsoi minua ja varmasti pohti, oliko pääni oikeasti ollutkaan kipeänä.

"Ei enää, äiti", vastasin ja istuuduin Raamattu kädessäni sohvalle Marian viereen. "Eikös tänään ollut Johannes Kastaja?"

"Oli", isä vastasi ja rapisutti Raamatun ohuita sivuja. "Katsotaanpas.. no niin. Aloittaisitko, Eeva, lukemalla ääneen jakeet 1-4?"

"Kyllä isä."

Noin kahdeksan aikoihin olimme opiskelleet Johannes Kastajan isän johdolla. Isä sulki Raamatun ja toivotti meille hyvää yötä ja totesi vielä, että oli taas kerran ylpeä siitä, että olimme opiskelleet aiheen niin hyvin.

Minä menin huoneeseeni sanomatta hyvää yötä kenellekään. Luin hetken oppikirjaa saadakseni muuta ajateltavaa, sillä päässäni pyörivät Johannes Kastajan sanat Jeesukselle typeränä, itseään toistavana mantrana.

Havahduin siihen, kun ikkunaan lensi kivi. Mieleeni putkahtivat heti ensimmäiseksi naapurin lapset ja ärsyynnyin. Laitoin kirjan pois ja syöksyin ikkunaan valmiina häätämään moiset häiriköijät tiehensä.

Takapihalla ei kuitenkaan näkynyt naapurin lapsia tai lapsia ylipäätään. Siellä oli vain Ari, joka heitteli kiviä ikkunaani ja viittoi minua tulemaan alas.

Minä ilahduin kovasti ja hiivin alakertaan. Muut olivat jo nukkumassa ja alakerta oli pimeänä, joten kuljin aivan hipihiljaa varoen herättämästä muita. Suljin ulko-ovenkin hitaasti ja varovasti varmistaen, ettei se mennyt lukkoon.

Pihalle päästyäni pistin juoksuksi. Ari odotti yhä takapihalla ja ryntäsin hänen luokseen.

"Ari! Ihana nähdä", huokaisin ja syöksyin halaamaan Aria. En suunnitellut sitä, se vain tapahtui. Olin niin iloinen siitä, että Ari oli tullut ikkunani alle.

"Kävelin tästä ohi ja ajattelin vilkaista, palaako huoneessasi valo", Ari kertoi. "Kun näin valoa, päätin pyytää sinut tänne. Tahdoin jutella kanssasi. En viitsinyt tulla päivällä, koska äitisi olisi varmasti häätänyt minut pois toistamiseen."

"Totta. Olen pahoillani siitä lauantaista. Anna kun selitän", sanoin ja viittasin kohti penkkiä pihan perällä.

Kerroin Arille mitä äiti oli sanonut minulle ja sitten vielä isän minulle pitämästä puhuttelusta. Arin mielestä se oli typerää, kuten minustakin. Hän kertoi tavanneensa rullaluistinradalla jonkun tytön, jonka kanssa oli sitten hengannut lauantaina, mutta tyttö ei ollut hänen makuunsa. Olin salaa helpottunut tästä. Se lauantai-iltainen pyyhkiytyi oitis mielestäni turhana ja tarpeettomana.

"Isäsi ja äitisi pitävät kamalan tiukkaa kuria sinulle", Ari totesi. "Ihme, ettei pääsi ole vielä räjähtänyt. Minä en kestäisi tuollaista kyttäämistä ja holhoamista. Olet sentään seitsemäntoista! Sinun olisi jo korkea aika sanoa heille, että päätät itse omasta elämästäsi ja alkaa toimia oman pääsi mukaan."

"Voi kun se olisikin niin helppoa", huokaisin. "Isä ja äiti vahtivat jokaista liikettäni. Jos yritän panna vastaan, he uhkailevat Helvettiin joutumisella ja pahimmassa tapauksessa antavat kotiarestia. Silloin en pääse edes pihalle yksinäni, saati sitten puhelimeen. Nyt jo he salakuuntelevat puheluitani."

Käännyin Ariin päin. "Mitä minun sinusta pitäisi tehdä?"

Ari mietti hetken. "No, jos olisin sinä, varmaan kapinoisin vanhempiani vastaan", hän vastasi. "Sääntöjä noudattamalla et pääse puusta pitkään. Jos taas koettelet heidät kärsivällisyyttään ja hermojaan, he ehkä antavat lopulta periksi. Sinun pitää vain uhmata heitä. Et ehdi kohta enää elää nuoruuttasi, vaan se on mennyt hukkaan. Jos tahdot pelastaa tilanteen, alat panna hanttiin."

"En usko että se toimii", mutisin. "Olen aina ollut tottelevainen ja kiltti. Isä pitää minua oikeana täydellisen perheen mallityttärenä."

"Ehkä siihen on aika tulla muutos."

Näin Arin kaivavan tupakka-askin taskustaan ja sytyttävän tupakan. Se yllätti minut. En uskonut hänen polttavan tupakkaa.

"Poltatko sinä?" kysyin ihmeissäni. Tuijotin tupakkaa pohtien, haittasiko se minua. Pidin tupakoimista ällöttävänä, olin aina pitänyt, mutta koska kyseessä oli Ari, tahdoin kovasti hyväksyä sen ja ajatella asiaa eri kantilta.

"Välillä", Ari vastasi. "Se rauhoittaa. En kuitenkaan tykkää polttaa hirveästi, koska muuten vaatteet alkavat haista. Pari röökiä silloin tällöin on okei. Eikö?"

"Niin kai."

Olimme hetken hiljaa. Sitten Ari kysyi: "Tahdotko maistaa?"

Ensin tyrmistyin ja olin jo vähällä tyrkätä Arin kauemmas ja marssia sisälle, mutta sitten tulin ajatelleeksi sitä, mitä hän sanoi vastaan kapinoimisesta. Isä ei varmasti pitäisi siitä jos polttaisin. Ehkä voisin näyttää hänelle, etten ollut täysin hänen pompoteltavissaan.

"Okei, anna tänne", vastasin.

Imaisin tupakkaa varovasti. Savu haisi pahalle eikä kokemus ollut erityisen mieluinen, mutta kostolla isälle höystettynä se tuntui ihan mukiinmenevältä. Sitä paitsi, pari tupakka sinne tänne, kuten Ari sanoi. Eivät vaatteeni alkaisi haista.

"No, miltä tuntuu?" Ari kysyi hymyillen.

"Tästä on hyvä aloittaa",  vastasin hymyillen ja imaisin uudestaan. "Voinko polttaa sen loppuun?"

"Polta vain", Ari vastasi.

Kun olimme polttaneet - minä omani ja Ari uuden - Ari sanoi lähtevänsä kotiin.

"Että jaksan herätä aamulla", hän selitti hymyillen. "Oli kiva hengata yhdessä. Olisi vain kivempaa hengata päivällä kun on valoisaa. Voitaisiin mennä vaikka hampurilaiselle tai pizzalle."

"Olen samaa mieltä", sanoin. "Katsotaan."

Äkkiä Ari tarttui minua olkapäistä. Ei kovakouraisesti, vaan hellästi, melkein ujosti. Minä nostin vaistomaisesti käteni hänen selälleen miettien, oliko tämä todella johtamassa siihen, mitä ajattelin.

Ari toi kasvojaan lähemmäksi, samoin minä. Haistoin tupakan hänen hengityksestään ja hetken pelästyin, haisiko omanikin, mutta sitten ajattelin, ettei hän varmaan välittänyt.

Huulemme painautuivat vastakkain. Hetki oli lyhyt, mutta taianomainen. Se oli hieman kömpelöä ja ujoa, mutta se että suutelin Aria oli kaikkein tärkeintä.

"Minä menen nyt. Nähdään aamulla", Ari totesi hymyillen ja lähti tiehensä. Minä palasin taloon ja hipsin yläkertaan.

Vasta omassa huoneessani aloin todella miettiä tapahtunutta. Oli hilkulla, etten nauranut ääneen. Olin niin onnellinen tapahtuneesta. Minä todella suutelin Aria! Ja hän suuteli minua!

Lisäksi hänen sanansa valoivat minuun uskoa. Ehkä voisin todella yrittää uhmata isää ja äitiä. Lopulta he ymmärtäisivät, etteivät voisi komennella minua ikuisesti ja antaisivat minun tehdä kaikkea sitä, mitä muutkin. Voisin käydä Arin kanssa rullaluistelemassa vaikka joka päivä ja ehkä, ehkä, alkaisimme seurustelemaan..