Tässä osassa Eeva saa tuta, kuinka herttainen nainen hänen isoäitinsä todellisuudessa on..

Isoäiti oli ankara ja ilkeä nainen. En ollut koskaan ennen tavannut yhtä julmaa vanhaa naista. Hän oli itse paholainen!

Haukuttuaan minut ensin lyttyyn esiaviollisen seksin harrastamisesta ja äpärälapsen kantamisesta, isoäiti laittoi minut jynssäämään tiskiallasta. Se kiilteli jo valmiiksi puhtauttaan, mutta isoäidin mielestä se oli likainen.

"Minä olen jo niin vanha ja heiveröinen", isoäiti selitti kuulostamatta lainkaan siltä. "En enää jaksa samalla tavalla kuin ennen ja talo rapistuu. Sinusta on täällä paljon apua. Ja mikä parasta, et ole tahraamassa isäsi mainetta kotonasi."

Jo ensimmäisen päivän iltana olin aivan puhki. Olin siivonnut ja putsannut ja kiillottanut ja pessyt kaikki paikat, eikä isoäiti edes kiittänyt minua. Lisäksi tein hänelle ruokaa, eikä hän ollut siihenkään tyytyväinen. Illan tullen isoäiti pyysi minua sytyttämään tulen takkaan, mutta tein senkin väärin.

"Olisit laittanut sanomalehtiä sytykkeiksi. Typerä tyttö! Et saa sitä koskaan syttymään jos yrität sytyttää sitä noin."

Minä menin oitis hakemaan sanomalehtiä hammasta purren.

Kun palasin, isoäiti sanoi:

"No niin. Tehdään yksi asia selviäksi. Koska olet täällä katumassa tekojasi, et myöskään saa näyttää naamaasi ulkosalla. Mitä ihmiset ajattelisivat, jos tietäisivät, että syötän ja juotan lastenlastani, joka kantaa äpärälasta vatsassaan? Minun maineeni olisi mennyttä ja siitä en pitäisi. Tahdon sinun siis pysyvän päivät sisällä. Postin voit hakea ja roskat viedä, mutta et poistu talon lähistöltä, ymmärsitkö?"

Hämmästyin. Tulisin hulluksi, jos joutuisin olemaan päivät pitkät tässä pienessä talossa.

"Mutta isoäiti.. minulla jäi koulu kesken Kirsikkalassa. En ole vielä saanut opintojani päätökseen. Enkö saa käydä edes koulussa?"

"Luuletko, että olisin valmis maksamaan kalliita lukukausimaksuja, jotta sinä pääsisit esittelemään äpärälastasi kaikille ja huutelemaan pitkin kyliä, että asut luonani? Ei tule kuuloonkaan, nuori neiti! Sinä pysyt täällä", isoäiti vaahtosi. "Koulusi on nyt käyty tältä erää. Olisit ajatellut sitä silloin, kun päätit hankkia tuon äpärän vaivoiksesi. Olisi sulaa hulluutta laittaa sinut kouluun, kun kannat lasta vatsassasi! Joudut kuitenkin lopettamaan sen kesken. Et sinä koulua tarvitse, opit minulta elämän perusasiat ja niillä pärjäät koko kurjan loppuikäsi."

"Mutta-", yritin, mutta minulla ei ollut sananvaltaa tässä talossa.

"Asia on loppuunkäsitelty. Tiedätkö, minä hyvää hyvyyttäni otin sinut luokseni asumaan ja annan sinun nukkua ja syödä minun talossani. Isäsi aneli minulta, että ottaisin sinut hoiviini. Minä en pitänyt ajatusta hyvänä alun perinkään. Jos et siis käyttydy, voin milloin vain heittää sinut ulos talostani. Ilman tätä kattoa pääsi päällä sinulla ei ole paikkaa minne mennä, sillä kotiisi sinua ei enää huolita. Sinun sijassasi käyttäytyisin siis hieman kunnioittavammin."

Sen jälkeen päätin pysytellä hiljaa ja puhua vain, jos isoäiti puhutteli. Hän oli oikeassa ja koska olin raskaana, en voinut ottaa sitä riskiä, että minut heitettäisiin ulos täältäkin.

"Luepa nyt minulle Raamattua", isoäiti sanoi ja istuutui sohvalle. Minä hain Raamatun hänen kirjahyllystään ja istuin hänen viereensä sohvalle. Isoäidin kissa Ruut loikkasi väliimme makoilemaan.

"Kyllä, isoäiti", sanoin. "Minkä kohdan luen, isoäiti?"

"Lopeta tuo isoäidittely", isoäiti mutisi. "Kerta riittää. No niin, aloitahan ihan alusta. Olen jo niin vanha enkä saa selvää Raamatun pienestä tekstistä. Tahdon lukea sen kokonaan läpi."

"Selvä. Krhm.. alussa Jumala loi Taivaan ja maan.."

Isoäidin talo oli kovin pieni, ja eniten minua kismitti, että jouduimme jakamaan yhteisen makuuhuoneen. Oma huone olisi ollut enemmän kuin toivottu lisä, sillä en saanut omaa rauhaa ollenkaan.

Seuraavat päivät meno jatkui samanlaisena. Minä siivosin ja hoidin kotiaskareita isoäidin motkottaessa vieressä.

"Petaa se kunnolla. En tahdo nähdä ainuttakaan ryppyä peitossani kun käyn illalla vuoteeseen", isoäiti sanoi. "Ja asettele tyyny kauniisti."

Sitten isoäiti tahtoi, että pesin keittiön lattian.

"Sitä ei ole pesty vuosiin", isoäiti totesi. "Lika on hyvin pinttynyttä, mutta kyllä se lähtee, kun tarpeeksi hinkkaa."

Käytyään kylvyssä isoäiti laittoi minut korjaamaan ammeen vuotavan hanan, jonka hän rikkoi vahingossa. Minulla ei tietenkään ollut kokemusta rikkinäisistä hanoista, eikä homma ottanut hoituakseen.

"Typerä tyttö", isoäiti huokaisi. "Olet niin tumpelo. vauhtia sen hanan korjaamisessa, vessanpönttö pitäisi putsata. Täällä haisee aivan hirveälle."

Iltaisin isoäiti laittoi minut laittamaan ruokaa. Hän väitti olevansa niin poikki ja väsynyt, ettei itse jaksanut. Ja minun piti kuulemma oppia, jos aioin pärjätä tulevaisuudessa äpärälapseni kanssa.

Ikävä kyllä mikään ei kelvannut isoäidille.

"Tämähän on pohjaan palanutta! Yritätkö myrkyttää minut?" hän kiljaisi. "Heitä tämä moska roskiin ja paista uusi pihvi, NYT HETI!"

Mikä pahinta, vastaväitteitä ei suvaittu. Aina kun avasin suuni, isoäiti hiljensi minut. Milloin mitenkin..

Aamupäivät olivat ihaninta aikaa. Aina maanantaisin ja perjantaisin isoäiti kävi ruokakaupassa ja viipyi aina vähintään kaksi tuntia. Minä sain tietenkin odottaa kotona, ja juuri sen vuoksi huokaisin helpotuksesta, kun isoäiti istui autoonsa ja huristi tiehensä.

Ne kaksi tuntia olin vapaa tekemään mitä huvitti. Minun ei tarvinnut koko ajan puunata paikkoja tai miellyttää isoäitiä. Päivien kuluessa ystävystyin jopa hänen laiskan kissansa Ruutin kanssa. Se osoittautui ainoaksi olennoksi koko talossa, joka todella piti minusta.

Isoäidillä ei ollut tv:tä, kuten ei meilläkään ja vain yksi ainoa puhelin. En kuitenkaan uskaltanut soitella hänen puhelimellaan, sillä hän huomaisi kyllä puhelinlaskusta ja alkaisi huutaa. Siispä tyydyin tutkimaan isoäidin kirjahyllyä ja lueskelemaan kirjoja aina puutarhanhoidosta kissanhoitoon.

Joulu lähestyi ja kun jouluaatto oli enää viikon päässä, isoäiti meni vieraisille naapuriin ja jätti minut yksikseni kotiin Ruutin kanssa. Olin jo lukenut kaikki isoäidin kirjat, enkä keksinyt mitään tekemistä. Siispä istuin sohvalla ja kuuntelin tuulen ulinaa ja vanhan talon narinaa.

"Voi Ruut.. luulen, että kuolen tylsyyteen ennen kuin vauva syntyy", huokaisin. Kissa kuunteli kärsivällisesti eikä keskeyttänyt minua kuten isoäiti, joten avauduin sille aina, kun jäimme kahden. "Laskeskelin tuossa yksi päivä ja jos kaikki menee hyvin, vauvan pitäisi syntyä heinäkuussa", jatkoin. Siinä samassa ovikello soi.

"Kuka kumma siellä nyt on? Isoäiti ei ainakaan soittaisi ovikelloa", mutisin. "Ehkä se on joku naapureista joka haluaa lainata sokeria."

Ovella minua odotti yllätys. Ovikelloa soittanut Minka oli jo astunut sisälle ja puisteli juuri lunta kengistään.

"Moi Eeva", hän hihkaisi. "Isoäitisi ei varmaankaan ole kotosalla, sillä pihatiellä ei näkynyt autoa."

"Minka!", naurahdin ja halasin häntä. "Ihana nähdä! Isoäiti on kylässä naapurissa. Tulit juuri sopivaan aikaan. Hänen ei pitäisi palata hetkeen."

En voinut tarjota Minkalle juotavaa, sillä isoäiti olisi alkanut epäillä likaisista kupeista

"No, miltä elo on maistunut isoäitisi luona?" Minka kysyi. "Olen odottanut soittoasi kovasti."

"Aivan kamalaa. Olen kuin orja ja kaiken lisäksi hän ei päästä minua lainkaan ulos", puuskahdin. "Joudun päivät pitkät siivoamaan ja laittamaan hänelle ruokaa, koska hän on niin vanha, ettei enää itse jaksa. Talossa on yksi ainoa puhelin, enkä uskalla soittaa kenellekään."

"Mitä sinä muuten täällä teet?" kysyin samaan hengenvetoon. "Kirsikkalasta on tänne hyvän matkaa. Et kai tullut varta vasten minua katsomaan?"

"Ei, en!" Minka sanoi nauraen. "Sattumoisin meilläkin asuu täällä sukulaisia. Äiti lähetti minut isovanhempieni luokse jouluksi ja hän tulee pian itse perästä. Vietämme yleensä joulun heidän kanssaan. Heidän taloltaan on noin viidentoista minuutin kävelymatka, mutta se ei ollut homma eikä mikään."

"No, mukava että tulit kylään", sanoin hiljaa. "Tosin jos isoäiti olisi ollut kotona, hän ei olisi päästänyt sinua sisälle."

"Otin riskin. Pelkäsin, että isoäitisi olisi täällä ja olisinkin kääntynyt takaisin, jos en olisi nähnyt auton puuttuvan", Minka totesi.

"Mutta se siitä. Oletko jo miettinyt lapsellesi nimeä?" Minka kysyi iloisesti. Hän tahtoi keventää tunnelmaa, mikä sopi minulle mainiosti.

"Joo. En vielä tiedä sukupuolta, mutta olen miettinyt, että pojasta voisi tulla Ville tai Niilo ja tytöstä Suvi tai Rauha", kerroin. "Tosin muutan mieltäni melkein joka päivä."

Vähän myöhemmin, kun kello lähestyi kahdeksaa, sanoin Minkalle, että hänen olisi parasta lähteä.

"Tosi kiva kun kävit", sanoin aidosti kiitollisena. "Toivottavasti näemme vielä. Isoäiti käy aina maanantaisin ja perjantaisin ruokakaupassa. Hän lähtee yhdeksältä ja palaa yhdeltätoista. Silloin tiedät varmasti, ettei hän ole kotona."

"Hyvä tietää. Katsotaan, jos pistäydyn vielä uudestaan", Minka sanoi hymyillen.

Annoin Minkan halata minua, sillä en tiennyt, milloin näkisimme uudestaan. Jollakin tavalla sain siitä lohtua.

Minka ei kuitenkaan päästänytkään irti, vaan jäi lähelleni, kasvot miltei omissani kiinni ja kädet ympärilläni. Hämmennyin.

"Me nähdään vielä. Lupaan sen", hän sanoi.

Kaikki tapahtui niin nopeasti ja silti kuin hidastetussa elokuvassa. Minka suuteli minua, varoen ja kokeillen, ja minä päätin, että se oli oikein. Suutelin häntä takaisin. Mieleeni muistui äkkiä kovin selvästi suudelmamme bileissä, sillä vaikkei Minka nyt maistunutkaan alkoholilta, hän maistui vähän tupakalta ja.. itseltään.

"Minä-", aloitin lopetettuamme, mutta Minka hiljensi minut.

"Ei tarvitse sanoa mitään. Se, että suutelit takaisin, kertoo tarpeeksi", hän sanoi hymyillen. "Nähdään taas."

Minka puki ulkovaatteet päälleen ja lähti tarpomaan lumessa. Mietin, että minun pitäisi varmasti tehdä lumityöt seuraavana päivänä, mutten välittänyt. En juuri sillä hetkellä.

Nyt minulla oli jotakin, mitä odottaa ja jonka avulla jaksaisin puurtaa ja kohdata isoäidin huudon ja pilkan hymyssä suin. Minka merkitsi minulle paljon, paljon enemmän, kuin olin uskonutkaan.. Minä rakastin häntä.