Anteeksianteeksianteeksi, tiedän etten ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta inspiraatio oli hukassa. Nyt sain kuitenkin vihdoin jotakin aikaiseksi, nimittäin viimeisen (ja toivottavasti odotetun) osan!

Palattuani Kirsikkalaan asuin muutaman kuukauden Minkan ja hänen äitinsä luona. Lopulta Minkan äiti osti meille oman rivitaloasunnon viereisestä kaupungista, Herukkalasta, tunnin ajomatkan päästä. Hän lupasi avustaa meitä taloudellisesti mutta painotti kuitenkin, että meidän tulisi ajan myötä oppia vastuuta ja hankkia itse rahamme. Muuttaessamme olin yhdeksännellä kuulla raskaana eli poksahtamaisillani. Olin paitsi huolissani vauvasta myös synnytyksestä, sen onnistumisesta ja tulevaisuudestamme. Pärjäisimmekö me omillamme?

Kaikeksi onneksi Minka oli luottavainen.

"Kaikki menee loistavasti. Älä turhia huoli", hän sanoi taputtaen vatsaani. "Niin kauan kuin meillä on toisemme, selviämme. Ja minähän en aio luopua noin mahtavasta ja ihanasta ihmisestä ikinä!"

Hymyilin. Minka sai aina mieleni paremmaksi.

Jo parin päivän päästä lapsiveteni tuli olohuoneen lattialle kesken television katsomisen. Vajosin polvilleni ja huusin säikähtäneenä: "Se syntyy! Äkkiä, minun on päästävä sairaalaan!"

"Minä soitan taksin!" Minka sanoi ja kiirehti puhelimeen. Meillä ei ollut varaa omaan autoon.

Sairaalassa aika tuntui matelevan eteenpäin. Kivut olivat sietämättömät enkä lakannut huutamasta. Minka oli koko ajan vierelläni, piti minua kädestä tai puheli minulle. Hänkin oli poissa tolaltaan ja jännittynyt.

"No niin, ponnista vain! Pää näkyy jo", hoitaja sanoi rohkaisevasti. "Ponnista nyt!"

"AAAAAAAAAH!"

"Hyvä, hienoa! Vielä yksi ponnistus.."

Sen jälkeen olin niin poikki, että makasin vain aloillani ja haukoin happea kuin tukehtumaisillani. Kuulin vauvan itkun ja nostin katseeni. Hoitaja piteli pientä vauvaa sylissään.

"Onneksi olkoon. Se on poika!" hän sanoi.

"Poika.. minun poikani", kuiskasin.

Monta tuntia myöhemmin pääsimme jo lähtemään kotiin. Otin vauvan varoen vastaan hoitajalta. Olin toki tottunut käsittelemään vauvoja, olinhan hoitanut pikkuveljeäni Jeremiasta koko sen ajan, kun vielä asuin lapsuudenkotonani, mutta tilanne oli silti uusi ja omituinen. Tähän vauvaan minulla oli vahvempi tunneside, olihan se minun omani.

"Onneksi olkoon", hoitaja sanoi hymyillen. "Poikasi on todella kaunis."

"Tiedätkö jo, minkä nimen annat hänelle?" hoitaja jatkoi.

"Tiedän. Hänestä tulee Niilo", vastasin hymyillen.

Minkaa hymyilytti. Hän varmasti muisti sen illan isoäitini talossa, kun kerroin hänelle, mitä nimiä olin miettinyt vauvalle. Niilo oli yksi niistä.

"Hei Niilo", Minka sanoi iloisesti. "Nyt mennään kotiin. Omaan kotiimme! Eikö olekin jännää?"

_____________________________________________________________________________________________________

1 VUOSI MYÖHEMMIN

"No niin, tulehan ottamaan kakkua", Minka sanoi Niilolle ja polvistui tämän eteen. "Muuten äiti syö kaiken!"

"Hei, en minä sentään niin paljon pidä kakusta", naurahdin kiikuttaessani Niilon syntymäpäiväkakkua keittiöstä. "Emmekä voi aloittaa ennen kuin vieraamme saapuu."

"Aivan niin", Minka leperteli nostaessaan Niilon syliinsä. "Joudut odottamaan hetken. Tiedän, että haluaisit jo kakkua, mutta emme voi aloittaa vielä."

Kun Minka oli laskenut Niilon syöttötuoliin, minä sanoin: "Ari on myöhässä. Mitä jos jotakin on tapahtunut? Kyllähän hän olisi soittanut jos ei pääsisi paikalle, eikö?"

"Älä hermoile rakas, hän on varmaan jo matkalla", Minka sanoi. "Olen varma että pian hän jo soittaa ovikelloa."

Siinä samassa ovikello soi.

Ari astui sisälle iloisesti hymyillen.

"Hei kaikille! Anteeksi että myöhästyin. Tuolla oli kamala ruuhka ja meinasin kolaroida erään auton kanssa kiiruhtaessani tänne. Onnea Niilo!"

"Ihana nähdä pitkästä aikaa", huokaisin ja syöksyin halaamaan Aria.

"Samat sanat. Näytät hyvältä. Ja olet saanut laihdutettua raskauskilotkin pois."

"Tulehan ottamaan kakkua", sanoin nauraen. "Niilo on jo malttamaton."

Minä sytytin kakun kynttilät ja hain muutaman torven ja räikän. Sitten me puhalsimme torviin ja lauloimme onnittelulaulun Niilolle.

"Onnea Niilo!" sanoin. "Olet nyt vuoden vanha. Ja vastahan me tulimme sairaalasta sinä mukanamme kotiin ja olit vasta pieni nyytti."

"En malta odottaa, että opit puhumaan", Ari sanoi innoissaan. "Tahdon opettaa sinulle kaiken mahdollisen! Ja erityisesti rumpujen soittamisen. Ehkä sinusta tulee parempi rumpali kuin minusta."

Sitten istuimme kaikki pöydän ääreen ja otimme isot palat kakkua. Niilokin sai osansa.

"Taisit leikata Niilolle turhan ison palan", sanoin Minkalle.

"Eikä! Hänen pitää kasvaa isoksi ja vahvaksi, että hän jaksaa heiluttaa rumpukapuloita", Minka vastasi nauraen.

Rupattelimme ja pidimme hauskaa ja Niilokin nautti juhlistaan ahmimalla kakkua minkä ehti.

Ari kertoi muuttaneensa omaan opiskelija-asuntoon Herukkalassa, sillä hän oli päässyt opiskelemaan Herukkalan musiikkiopistoon.

"Mahtava juttu! Nyt voimme nähdä vaikka kuinka usein", Minka sanoi iloisesti.

"Niin on. Voin osallistua Niilon elämään enemmän", Ari sanoi hymyillen. "Ja tietysti nähdä teitä. Se merkitsee minulle paljon."

"Olemme kuin yhtä suurta perhettä", nauroin.

"Niin olemme! Malja sille", Ari sanoi ja kohotti lasiaan. "Toivottavasti pysymme tulevaisuudessakin perheenä!"

"Skool!"

Olin onnellinen, onnellisempi kuin aikoihin. Olimme Arin kanssa saaneet välit selvitettyä ja minusta oli loistava ajatus, että hän osallistuisi Niilon isänä tämän elämään. Arilla oli siihen oikeus ja toisaalta tahdoinkin yhä pysyä hänen ystävänään. Hän merkitsi minulle paljon.

Arin lopulta lähdettyä veimme päivänsankarin nukkumaan.

"Öitä nyt, kultapieni. Huomenna menemme puistoon yhdessä", Minka sanoi laskettuaan Niilon kehtoonsa. "Mekin käymme pian nukkumaan. Rakastamme sinua!"

Arin simahdettua Minka kääntyi puoleeni.

"Mitä jos me menisimme kylpyyn yhdessä?" hän kuiskasi.

"Mikäs siinä", vastasin hymyillen.

"Painaako jokin mieltäsi?" Minka kysyi, kun pääsimme lopulta ammeeseen. "Olet ollut aika hiljainen sen jälkeen kun Ari lähti."

"Ei minulla mikään ole", vastasin, mutta tiesin Minkan näkevän lävitseni.

"Älä nyt, kulta. Voit kertoa minulle kaiken", hän sanoi. "Tule tänne."

Istuuduin Minkan syliin selkä häneen päin.

"Minä vain.. olen niin kiitollinen tästä kaikesta. Tein seitsemän kuolemansyntiä, eli käytännössä ansaitsisin vain palaa Helvetin liekeissä ja kärsiä lopun elämääni. Mutta Jumala oli minulle armollinen. Hän soi minulle terveen ja kauniin lapsen, ihanan perheen ja hyviä ystäviä. Tietysti asiat voisivat olla paremminkin, mutta tilanteeni huomioon ottaen hän antoi minulle kaiken mahdollisen. En ole enää väleissä perheeni kanssa, mutta minulla on teidät.. Niilo, sinä ja Ari. Se on enemmän kuin tohtisin edes pyytää."

"Et sinä ole paha ihminen, Eeva", Minka sanoi. "Teit ehkä syntiä, mutta niin me kaikki. Ei kukaan ole täydellinen. Tuskin isäsikään. Ja jos se sinua yhtään lohduttaa, niin minäkin olen onnellinen. Tosi onnellinen. Perustin perheen rakastamani ihmisen kanssa ja Niilo on minulle kuin oma lapsi. Tässä on hyvä olla ja jos saisin tilaisuuden muuttaa menneisyyttä, en tekisi sitä. En missään nimessä. Päinvastoin, eläisin sen uudestaan nauttien siitä kaikesta."

Minka oli hetken hiljaa, kunnes jatkoi: "Menetkö kanssani naimisiin?"

Käännähdin ympäri kasvot Minkaan päin.

"Kysyitkö sitä oikeasti?" kuiskasin. En kuitenkaan antanut Minkan vastata vaan jatkoin: "Kyllä! Mennään mahdollisimman pian!"

"Ja kenties voimme hankkia lisää lapsia, kunhan Niilo tuosta kasvaa", Minka ehdotti.

"Se olisi ihanaa", kuiskasin.

Kylvettyämme menimme vuoteeseen. Meillä ei ollut varaa kunnon sänkyyn, mutta se ei haitannut. Meillä oli sentään katto pään päällä. Aloimme Minkan kanssa jo suunnitella häitä ja kun hän ehdotti, että kutsuisin perheeni, minusta se oli mahtava ajatus. Tiesin etteivät he tulisi, mutta lähettäisin silti kutsun. Ainakin he tietäisivät, että elin nyt onnellisena rakastamani ihmisen kanssa.

Niin, vaikken sitä uskonutkaan, minäkin sain onnellisen loppuni. Kaikesta huolimatta.