Tässä osassa Eeva saa odottamattoman vieraan, jolle hänen on pakko avata ovi, vaikka isoäiti onkin kieltänyt..

Joulu ja uusi vuosi menivät menojaan. Elämä jatkui normaalisti, eli minä hoidin kotityöt ja isoäiti valitti, etten osannut tehdä mitään ja mainitsi sanan äpärälapsi melkein joka lauseessa. Aloin kyllästyä tähän kaikkeen, mutta mitä olisin voinut tehdä? Karata? Minulla ei ollut muutakaan paikkaa ja isoäiti sentään antoi minun asua luonaan.

Odotin päivästä toiseen, että Minka tulisi käymään sillä aikaa, kun isoäiti oli kaupassa, mutta hän ei tullutkaan. Päivien vaihtuessa viikoiksi olin melko varma, että jotakin oli tapahtunut. Minka lupasi minulle, että tulisi, mutta missä hän oli? Miksei hän ollut vielä tullut? Tiesin, ettei hän uskaltaisi soittaa, sillä isoäiti voisi vastata, joten luovuin pikkuhiljaa toivosta. Ehkä ajatus tuntui sittenkin huonolta eikä hän tahtonutkaan aloittaa uutta elämää kanssani.

Mitä enemmän mietin Minkaa, sitä vihaisemmaksi tulin. Oliko kaikki se, mitä hän sanoi, valetta? Jos hän todella välittäisi minusta, hän olisi jo tullut hakemaan minua ja olisimme jo jossakin ihan muualla. Hän oli kuitenkin kadonnut. Epäilin hänen palanneen Kirsikkalaan, mikä tuntui minusta ilkeältä. Lähteä nyt ilmoittamatta mitään, varsinkin kun hän lupasi, että karkaisimme yhdessä.

Syntymäpäiväni aamuna, viidestoista tammikuuta, valmistin juuri aamiaista, kun puhelin soi. Isoäiti oli olohuoneessa ja oletin hänen tulevan vastaamaan, mutta kun hän ei tullutkaan, ajattelin vastata itse. Hän oli varmasti torkahtanut sohvalle.

"Haloo?" sanoin varovasti. Toivoin, ettei se olisi ketään isoäidin tuttu, sillä jos isoäiti saisi tietää minun vastanneen puhelimeen, hän raivostuisi. Hän ei vieläkään halunnut kertoa kenellekään, että asuin hänen luonaan. Äpärälasta kantava lastenlapsi oli liian syntinen juttu kerrottavaksi jopa kaikkein läheisimmille ystäville.

"Onko siellä Eeva? Täällä on Jenni."

"Jenni!" sanoin helpottuneena ja iloisena. En ollut kuullut Jennistä mitään sen jälkeen, kun lähdin Kirsikkalasta, joten yllätys oli melkoinen. "Hei.. kuinka sait isoäitini numeron? Ja miksi soitat vasta nyt?"

"Sain sen numerotiedustelusta. Ja joo, minun on pitänyt soittaa sata kertaa aiemmin, mutta en ole ehtinyt. Hyvää syntymäpäivää muuten!" Jenni sanoi.

"Kiitos. Mitä sinulle kuuluu? Ja kouluun muutenkin?" kysyin. Enemmän kuin mitään muuta tahdoin tietää, miten koulussa suhtauduttiin siihen, että lähdin kesken kaiken pois. Olin jo unohtanut näytelmänkin, mutta nyt se palasi mieleeni ja tulin hieman surulliseksi.

"Minulle kuuluu ihan hyvää, tosin tuntuu oudolta, kun lähdit", Jenni vastasi. "Niin.. koulussa oltiin ihmeissään, kun katosit sillä tavalla. Sitten isäsi tuli käymään koululla ja meni rehtorin kansliaan. Joku oli salakuunnellut oven takana ja huhu lähti leviämään, että isäsi väitti sinun tahtoneen vaihtaa koulua. Et kuulemma viihtynyt täällä. Rehtori oli raivoissaan, sillä hänestä olit huippuoppilas ja koulu koki kuulemma suuren menetyksen. Mutta kaikkein vihaisin oli Anita."

"Niinkö..", sanoin hiljaa. En välttämättä halunnut tietää, mutta halusin kuitenkin. En ollut arvannutkaan, että rehtori olisi niin raivoissaan. Ajattelin, ettei kukaan huomaisi mitään. "Miten näytelmän kävi?"

"No, viikon ajan Anita vain vaahtosi harjoituksissa siitä, että kaikki esitykset peruttaisiin, koska ketään ei kuulemma olisi yhtä hyvä pääroolissa kuin sinä", Jenni kertoi. "Sitten, rauhoituttuaan, hän alkoi etsiä sijaista ja otti yhden tytön lavasteista. Esityksiä siis oli, kuten oli sovittu, mutta tyttö ei kyllä vetänyt vertoja sinun suorituksellesi. Anita oli pettynyt ja ilmaisi sen melko selkeästi. Hän on käärmeissään isällesi ja sanoi, ettei tahdo nähdä häntä enää ikinä siinä koulussa ja varsinkaan teatterisalissa."

"Hienoa, että asia kuitenkin järjestyi", huokaisin. "Olisi kamalaa, jos kaikki esitykset olisi peruttu minun takiani."

"Ai niin, Arista vielä.. kun lähdit, hän oli viikon pois koulusta, kuulemma kipeänä. Sitten hän tuli takaisin. Hän on nykyään tosi outo, pysyttelee vain omissa oloissaan välitunneilla ja tuijottaa eteensä. Kysyin häneltä, miksi lähdit ja hän kertoi kaiken. Hänellä on kamala ikävä sinua ja huoli sinusta."

En vastannut mitään, sillä tulin äkkiä kamalan surulliseksi. Sitten vaihdoin puheenaihetta: "Minä asun täällä isoäitini luona. Hän on todella ankara, enkä saa käydä edes koulussa saati näyttäytyä ulkona. Koska odotan äpärälasta, isoäiti häpeää minua liikaa. Rangaistukseni on siivota ja puunata hänen kotiaan ikuisesti."

"Kamalaa.. kuinka kestät sitä?" Jenni kysyi. "Ja koulunkin jouduit jättämään kesken! Kuinka hän kehtaa?"

"Olen jo tottunut siihen", vastasin. "Mutta nyt minun on lopetettava. Valmistan juuri aamiaista isoäidille ja minulle. Kiva, kun soitit. Oli mukava kuulla sinusta. Soittelehan joku päivä uudestaan", sanoin.

"Joo, varmasti soitan. Kiva kuulla, että sinä olet hengissä! Heippa!"

"Heippa."

Menin jatkamaan vohveleiden paistoa. Mietin kaikkea, mitä Jenni sanoi minulle. Kaikkein eniten mieltäni painoi Ari. Hänellä oli varmasti hirveitä omantunnontuskia, sillä hän on lapsen isä ja vastuussa tästä, eikä hän voi edes tavata minua enää. Päätin pohtia asioita myöhemmin, sillä isoäiti oli varmasti nälkäinen ja tulisi pian keittiöön vihaisena.

Kun sain vihdoin vohvelit paistettua, aloin ihmetellä, miksi isoäiti vain kyhjötti olohuoneessa. Yleensä istuimme jo tähän aikaan aamiaisella yhdessä. Olikohan hän sairas? Päätin mennä katsomaan ja laskin vohvelit pöydälle.

"Isoäiti, vohvelit ovat-"

Olohuoneessa odotti kamala näky: isoäiti makasi lattialla vatsallaan, liikkumatta, lammikko allaan. Ruut makasi hänen vierellään ja tuijotti minua.

"ISOÄITI!"

Polvistuin isoäidin viereen.

"Isoäiti! Kuuletko minua?" yritin ensin puhumalla, sitten huutamalla.

"Isoäiti..", parahdin. Hän ei hengittänyt eikä näyttänyt kuulevan minua. Pelästyin toden teolla.

"Älä huoli, soitan ambulanssin", sanoin, vaikka tiesinkin, ettei hän kuulisi. Aikaa ei ollut hukattavana.

Juoksin kiireesti keittiöön puhelimeen toivoen, ettei olisi liian myöhäistä.

Ambulanssi tuli kymmenen minuutin sisällä, mutta se tuntui ikuisuudelta.

Sisään kiiruhti kaksi ensihoitajaa, punahiuksinen nainen ja ruskeahiuksinen mies.

"Älkää hätäilkö, olemme nyt täällä. Missä isoäitinne on?" nainen kysyi.

"Olohuoneessa", sanoin. "Seuratkaa."

Johdatin kaksikon olohuoneeseen ja jäin seuraamaan sivummalta. Mies otti jostakin esille listan ja kirjoitti sitä mukaa, kun nainen tutki isoäitiä ja saneli.

"Ei osoita elonmerkkejä. Pulssia ei tunnu kaulasta eikä kädestä. Laskenut alleen. Ilmeisesti sairaskohtaus."

"Onko.. onko isoäiti kuollut?" sain vaivoin kysytyksi. Tuijotin vuoroin naista, vuoroin isoäitiä.

"Emme ole vielä varmoja", nainen vastasi. "En tunne pulssia eikä hän osoita elonmerkkejä, mutta hänet voidaan ehkä elvyttää. Tärkeintä on nyt, että hän pääsee kiireesti sairaalaan. Hans, hae paarit autosta."

Hans kävi hakemassa paarit ja ensihoitajat nostivat isoäidin niiden päälle. Tuijotin järkyttyneenä isoäidin velttoa ruumista.

"Me viemme hänet nyt sairaalaan", Hans sanoi minulle.

"Asut ilmeisesti kahdestaan isoäitisi kanssa?" Hans kysyi. "Kuinka vanha olet?"

"Olen kahdeksantoista. Tänään on syntymäpäiväni. Ja kyllä, asumme kahdestaan", vastasin.

"Selvä. Me soitamme sinulle myöhemmin ja kerromme, miten kävi. Ole huoleti."

Katselin, miten he kantoivat isoäidin ambulanssiin ja lähtivät sitten pillit ulvoen matkaan.

En olisi koskaan uskonut, että ikävöisin isoäitiä, mutta kun ambulanssi katosi näkyvistä, tunsin kyynelten valuvan poskilleni. Isoäiti saattaisi kuolla.. miten minun sitten kävisi?