Jouluaattoiltana isoäiti ojensi minulle oranssiin paperiin käärityn lahjapaketin. Olin niin ihmeissäni, etten aluksi osannut sanoa mitään, toljotin vain vuoroin pakettia, vuoroin isoäitiä. Minulla ei ollut hänelle mitään lahjaa ja heti ensimmäiseksi pelästyin, alkaisiko hän tivaamaan, eikö minulla ollut mitään hänelle.

"No, etkö osaa edes kiittää?" isoäiti kysyi nyrpeänä.

"Kiitos, isoäiti", mutisin ja aloin avata pakettia.

Paketista paljastui kaunis posliininen nukke.

"Se on todella kaunis. Kiitos isoäiti", sanoin yllättyneenä.

"Se on minun vanha nukkeni", isoäiti kertoi. "Pidäkin siitä hyvää huolta. Jos tahdot, voit maalata sille uudet kasvot. Edelliset ovat ajan saatossa haalistuneet. Mutta varokin pudottamasta sitä. Se on hyvin hauras ja vanha."

"Lupaan olla varovainen. Se pääsee yöpöydälleni", sanoin hymyillen. "Se on ihana. Kiitos paljon."

Kun olimme avanneet joululahjamme (isoäiti tusinan naapureiltaan ja sukulaisiltaan, minä sen yhden ainokaisen), minä menin katsomaan, joko piparit olivat paistuneet. Puhelin soi, mutta isoäiti vastasi siihen. Minulla ei ollut lupa vastata, sillä isoäiti ei halunnut kenenkään tietävän, että asuin hänen luonaan. Jos joku vanhoista ystävistäni tai luokkatovereistani yritti tavoittaa minua, isoäiti yleensä paiskasi luurin kiinni sanomatta sanaakaan.

"Haloo? Ai, hei! Niinkö? Voi että, tietenkin, mielelläni!"

Olin jo ottanut piparit uunista ja istuin alas syömään olettaen, että isoäiti liittyisi pian seuraan, mutta hän sanoikin: "Se oli Helena naapurista. Hän pyysi minua kylään, juomaan kupposen munatotia. En tule takaisin hetkeen, sillä olisi epäkohteliasta vain piipahtaa nopeasti ja lähteä sitten. Pysyttele sinä täällä äläkä näytä nokkaasi ulkona."

Se siitä joulutunnelmasta sitten.

"Selvä, isoäiti", vastasin. "Pidä hauskaa."

Isoäiti haki jotakin vietäväksi naapurilleen, pukeutui ja lähti. Minä jäin syömään piparia ja miettimään, että tästä tulisi varmasti elämäni tylsin joulu. En ollut koskaan viettänyt joulua yksin, mutta tämä joulu olisi poikkeus. Vaikken tuntenutkaan naapurin Helenaa, olisin mieluummin mennyt hänelle kylään kuin kököttänyt yksin tyhjässä ja ankeassa talossa vailla seuraa.

Syötyäni ja laitettuani loput piparit sivuun odottamaan isoäitiä, tiskasin lautasen. Isoäiti ei sietänyt likaisia tiskejä, ei edes yhtä ainutta lautasta ja kaikki piti tiskata heti syömisen jälkeen. Minulla ei tosin ollut parempaakaan tekemistä, joten jynssäsin lautasen oikein kunnolla varmistaen, ettei siihen jäänyt tahroja. Juuri kun olin valmis, ovikello soi.

Oletin sen olevan joku naapuri, joka kysyisi isoäitiä. Vaikka hän olikin kieltänyt minua avaamasta ovea yksin ollessani, päätin jouluaaton kunniaksi avata, vaikka saisinkin myöhemmin siitä satikutia. Yllätyksekseni oven takana seisoi Minka valtavan suklaakonvehtirasian kera.

"Hyvää joulua, Eeva!" hän sanoi virnistäen. "Näin isoäitisi menevän naapuriin ja ajattelin tulla pistäytymään."

"Minka!" sanoin iloisena. "Tule vain sisälle! Pelastit juuri jouluni."

"Kuinka pääsit jouluaattoiltana ulos?" kysyin hetkeä myöhemmin, kun olimme siirtyneet olohuoneeseen. "Tarkoitan, eivätkö isovanhempasi halunneet, että olet heidän kanssaan?"

"Olemme jo avanneet kaikki lahjat. Isoisä ja isoäiti katsovat jotakin saippuaoopperaa ja äiti juo joululahjaksi saamaansa viiniä, joten kukaan ei pannut pahakseen, että lähdin ulos", Minka kertoi hymyillen. "Tämän suklaarasian pihistin isoäidin kaapista. En usko, että hän huomaa mitään."

Minä sytytin takkaan tulen ja me istuimme lattialle sen eteen lämmittelemään. Isoäidin talossa oli vähän kylmä tähän aikaan vuodesta, sillä se oli jo parhaat päivänsä nähnyt.

"No, saitko mitään kivaa joululahjaksi?" Minka kysyi. Jos joku muu olisi kysynyt saman kysymyksen, olisin pitänyt sitä pilkkana, sillä isoäiti vihasi minua, mutta Minka oli erilainen. Hän välitti oikeasti eikä kuulostanut lainkaan ilkeältä, uteliaalta vain.

"Isoäiti antoi minulle vanhan posliininukkensa", kerroin. "Se on kaunis mutta hauras ja hän ehtikin jo muistuttaa, etten saa rikkoa sitä."

"Se oli ystävällistä häneltä", Minka sanoi. "Ihme, että hän ylipäätään antoi jotakin."

"Mitä sinä sait?" kysyin ihan vain periaatteen vuoksi.

"Ei sillä väliä", Minka totesi.

Samassa Minka nousi polviensa varaan eteeni.

"Näimme viimeksi viikko sitten, mutta minulla on ollut silti hirveä ikävä sinua", hän sanoi hiljaa.

"Minullakin sinua", vastasin. En edes miettinyt asiaa, se vain tuli suustani. Kaikki asiat tapahtuivat Minkan kanssa kuin luonnostaan, ettei minun edes tarvinnut miettiä, oliko tämä nyt varmasti oikein. Isoäiti olisi kauhistunut, samoin vanhempani, sillä heistä vain mies ja nainen saattoivat rakastaa toisiaan. Minä en kuitenkaan välittänyt. Elämäni ei enää ikinä palautuis normaaliksi, joten millään ei ollut enää väliä. Tahdoin vain olla onnellinen, enkä todellakaan ollut sitä isoäidin valvovan silmän alla.

Annoin Minkan tulla vieläkin lähemmäksi tehden hänelle tilaa. Olisin halunnut sanoa niin paljon, mutten voinut sanoa kaikkea. Yritin tiivistää asiat yhdeksi lauseeksi, mutta se oli mahdotonta. Siispä tyydyin olemaan hiljaa ja katsomaan syvälle Minkan silmiin. Hetki oli täydellinen.

Hyväilin Minkan niskaa ja hiuksia käsilläni. Hengitykseni tuntui raskaalta.

"Eeva.. karataan yhdessä", Minka kuiskasi. "Perustetaan perhe. Ostetaan yhteinen asunto ja kasvatetaan lapsesi yhdessä. Eletään onnellisina elämämme loppuun saakka."

"Kuulostaa ihanalta", vastasin.

"Me keksimme kyllä keinon, jolla pääset pois täältä", Minka jatkoi. "Sitten voimme olla yhdessä."

Puolta tuntia myöhemmin tuli oli jo sammunut ja konvehteja oli enää kaksi jäljellä. Makasimme yhä lattialla vierekkäin, sillä meillä ei ollut kiire mihinkään.

"Tahtoisitko oikeasti perustaa perheen kanssani?" kysyin hiljaa. "Vaikka lapsi onkin Arin."

"Sillä ei ole väliä kuka lapsen isä on", Minka vastasi. "Se olisi meidän lapsemme. Meidän oma, pieni, rakas lapsemme, josta tulisi maailman onnellisin."

Samassa ulko-ovi paukahti kiinni.

"Isoäiti taisi tulla", sanoin. Me ponkaisimme ylös niin nopeasti kuin pystyimme.

"Äkkiä! Piiloudu vaatekomeroon", kuiskutin. Isoäidin askeleet kaikuivat keittiössä ja lähenivät uhkaavasti.

"Eeva. Etkö ole vielä nukkumassa?" isoäiti kysyi. "Kellohan on jo puoli yksitoista."

"Minua ei vielä väsyttänyt", mutisin. "Olin tosin juuri aikeissa mennä pukemaan yöpaidan."

"Vai niin", isoäiti sanoi epäileväisen näköisenä. "Mikä tuo konvehtirasia on? Mistä oikein sait sen?"

"Eräs naapureista kävi tuomassa sen", keksin nopeasti. "En tosin avannut hänelle ovea, koska olet kieltänyt, mutta hänen mentyään kävin hakemassa rasian oven takaa, etteivät ne olisi jääneet ulos kylmään. Ja koska halusin vähän maistaa niitä, söin muutaman.."

"Vai maistaa? Eihän siinä ole kuin kaksi jäljellä", isoäiti murahti. "Senkin ahne tyttö! Heitä loput roskiin ja tule sitten nukkumaan. Huomenna et saa syödä mitään makeaa."

Kävin heittämässä rasian pois ja jäin olohuoneeseen odottamaan, että isoäiti oli kadonnut makuuhuoneeseen. Sitten suuntasin hiljaa vaatekomerolle.

"Huhhuh. Se oli lähellä", Minka kuiskasi virnistäen. "Minun on parasta häipyä."

"Entä se, mistä puhuimme? Aiommeko karata yhdessä?" kysyin malttamattomana. Ajatus houkutteli liiankin paljon.

"Aivan varmasti. Tulen taas joku päivä", Minka lupasi.

Hyvästelin Minkan suutelemalla häntä nopeasti ennen hänen lähtöään. Sitten menin makuuhuoneeseen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Isoäiti oli jo unessa, joten minäkin kävin vähin äänin nukkumaan käytyäni pesemässä hampaat. Minkan sanat valoivat minuun uutta toivoa. Tahdoin todella karata hänen kanssaan. En tosiaankaan aikoisi odottaa täällä, että lapsi syntyisi. Isoäiti ei tulisi koskaan näkemään lastani..