Tulen päivittämään Ladatut -osiota jossakin vaiheessa!

Nämä eivät kuitenkaan ole hyvästit. Kunhan saan taas uuden idean, aloitan varmasti uuden tarinan joskus hamassa tulevaisuudessa. Ja linkitän varmasti sen tänne, joten olkaa valppaina!

Siihen asti kuitenkin hei hei! ^_^

~ Lakritsinappi

Palattuani Kirsikkalaan asuin muutaman kuukauden Minkan ja hänen äitinsä luona. Lopulta Minkan äiti osti meille oman rivitaloasunnon viereisestä kaupungista, Herukkalasta, tunnin ajomatkan päästä. Hän lupasi avustaa meitä taloudellisesti mutta painotti kuitenkin, että meidän tulisi ajan myötä oppia vastuuta ja hankkia itse rahamme. Muuttaessamme olin yhdeksännellä kuulla raskaana eli poksahtamaisillani. Olin paitsi huolissani vauvasta myös synnytyksestä, sen onnistumisesta ja tulevaisuudestamme. Pärjäisimmekö me omillamme?

Kaikeksi onneksi Minka oli luottavainen.

"Kaikki menee loistavasti. Älä turhia huoli", hän sanoi taputtaen vatsaani. "Niin kauan kuin meillä on toisemme, selviämme. Ja minähän en aio luopua noin mahtavasta ja ihanasta ihmisestä ikinä!"

Hymyilin. Minka sai aina mieleni paremmaksi.

Jo parin päivän päästä lapsiveteni tuli olohuoneen lattialle kesken television katsomisen. Vajosin polvilleni ja huusin säikähtäneenä: "Se syntyy! Äkkiä, minun on päästävä sairaalaan!"

"Minä soitan taksin!" Minka sanoi ja kiirehti puhelimeen. Meillä ei ollut varaa omaan autoon.

Sairaalassa aika tuntui matelevan eteenpäin. Kivut olivat sietämättömät enkä lakannut huutamasta. Minka oli koko ajan vierelläni, piti minua kädestä tai puheli minulle. Hänkin oli poissa tolaltaan ja jännittynyt.

"No niin, ponnista vain! Pää näkyy jo", hoitaja sanoi rohkaisevasti. "Ponnista nyt!"

"AAAAAAAAAH!"

"Hyvä, hienoa! Vielä yksi ponnistus.."

Sen jälkeen olin niin poikki, että makasin vain aloillani ja haukoin happea kuin tukehtumaisillani. Kuulin vauvan itkun ja nostin katseeni. Hoitaja piteli pientä vauvaa sylissään.

"Onneksi olkoon. Se on poika!" hän sanoi.

"Poika.. minun poikani", kuiskasin.

Monta tuntia myöhemmin pääsimme jo lähtemään kotiin. Otin vauvan varoen vastaan hoitajalta. Olin toki tottunut käsittelemään vauvoja, olinhan hoitanut pikkuveljeäni Jeremiasta koko sen ajan, kun vielä asuin lapsuudenkotonani, mutta tilanne oli silti uusi ja omituinen. Tähän vauvaan minulla oli vahvempi tunneside, olihan se minun omani.

"Onneksi olkoon", hoitaja sanoi hymyillen. "Poikasi on todella kaunis."

"Tiedätkö jo, minkä nimen annat hänelle?" hoitaja jatkoi.

"Tiedän. Hänestä tulee Niilo", vastasin hymyillen.

Minkaa hymyilytti. Hän varmasti muisti sen illan isoäitini talossa, kun kerroin hänelle, mitä nimiä olin miettinyt vauvalle. Niilo oli yksi niistä.

"Hei Niilo", Minka sanoi iloisesti. "Nyt mennään kotiin. Omaan kotiimme! Eikö olekin jännää?"

_____________________________________________________________________________________________________

1 VUOSI MYÖHEMMIN

"No niin, tulehan ottamaan kakkua", Minka sanoi Niilolle ja polvistui tämän eteen. "Muuten äiti syö kaiken!"

"Hei, en minä sentään niin paljon pidä kakusta", naurahdin kiikuttaessani Niilon syntymäpäiväkakkua keittiöstä. "Emmekä voi aloittaa ennen kuin vieraamme saapuu."

"Aivan niin", Minka leperteli nostaessaan Niilon syliinsä. "Joudut odottamaan hetken. Tiedän, että haluaisit jo kakkua, mutta emme voi aloittaa vielä."

Kun Minka oli laskenut Niilon syöttötuoliin, minä sanoin: "Ari on myöhässä. Mitä jos jotakin on tapahtunut? Kyllähän hän olisi soittanut jos ei pääsisi paikalle, eikö?"

"Älä hermoile rakas, hän on varmaan jo matkalla", Minka sanoi. "Olen varma että pian hän jo soittaa ovikelloa."

Siinä samassa ovikello soi.

Ari astui sisälle iloisesti hymyillen.

"Hei kaikille! Anteeksi että myöhästyin. Tuolla oli kamala ruuhka ja meinasin kolaroida erään auton kanssa kiiruhtaessani tänne. Onnea Niilo!"

"Ihana nähdä pitkästä aikaa", huokaisin ja syöksyin halaamaan Aria.

"Samat sanat. Näytät hyvältä. Ja olet saanut laihdutettua raskauskilotkin pois."

"Tulehan ottamaan kakkua", sanoin nauraen. "Niilo on jo malttamaton."

Minä sytytin kakun kynttilät ja hain muutaman torven ja räikän. Sitten me puhalsimme torviin ja lauloimme onnittelulaulun Niilolle.

"Onnea Niilo!" sanoin. "Olet nyt vuoden vanha. Ja vastahan me tulimme sairaalasta sinä mukanamme kotiin ja olit vasta pieni nyytti."

"En malta odottaa, että opit puhumaan", Ari sanoi innoissaan. "Tahdon opettaa sinulle kaiken mahdollisen! Ja erityisesti rumpujen soittamisen. Ehkä sinusta tulee parempi rumpali kuin minusta."

Sitten istuimme kaikki pöydän ääreen ja otimme isot palat kakkua. Niilokin sai osansa.

"Taisit leikata Niilolle turhan ison palan", sanoin Minkalle.

"Eikä! Hänen pitää kasvaa isoksi ja vahvaksi, että hän jaksaa heiluttaa rumpukapuloita", Minka vastasi nauraen.

Rupattelimme ja pidimme hauskaa ja Niilokin nautti juhlistaan ahmimalla kakkua minkä ehti.

Ari kertoi muuttaneensa omaan opiskelija-asuntoon Herukkalassa, sillä hän oli päässyt opiskelemaan Herukkalan musiikkiopistoon.

"Mahtava juttu! Nyt voimme nähdä vaikka kuinka usein", Minka sanoi iloisesti.

"Niin on. Voin osallistua Niilon elämään enemmän", Ari sanoi hymyillen. "Ja tietysti nähdä teitä. Se merkitsee minulle paljon."

"Olemme kuin yhtä suurta perhettä", nauroin.

"Niin olemme! Malja sille", Ari sanoi ja kohotti lasiaan. "Toivottavasti pysymme tulevaisuudessakin perheenä!"

"Skool!"

Olin onnellinen, onnellisempi kuin aikoihin. Olimme Arin kanssa saaneet välit selvitettyä ja minusta oli loistava ajatus, että hän osallistuisi Niilon isänä tämän elämään. Arilla oli siihen oikeus ja toisaalta tahdoinkin yhä pysyä hänen ystävänään. Hän merkitsi minulle paljon.

Arin lopulta lähdettyä veimme päivänsankarin nukkumaan.

"Öitä nyt, kultapieni. Huomenna menemme puistoon yhdessä", Minka sanoi laskettuaan Niilon kehtoonsa. "Mekin käymme pian nukkumaan. Rakastamme sinua!"

Arin simahdettua Minka kääntyi puoleeni.

"Mitä jos me menisimme kylpyyn yhdessä?" hän kuiskasi.

"Mikäs siinä", vastasin hymyillen.

"Painaako jokin mieltäsi?" Minka kysyi, kun pääsimme lopulta ammeeseen. "Olet ollut aika hiljainen sen jälkeen kun Ari lähti."

"Ei minulla mikään ole", vastasin, mutta tiesin Minkan näkevän lävitseni.

"Älä nyt, kulta. Voit kertoa minulle kaiken", hän sanoi. "Tule tänne."

Istuuduin Minkan syliin selkä häneen päin.

"Minä vain.. olen niin kiitollinen tästä kaikesta. Tein seitsemän kuolemansyntiä, eli käytännössä ansaitsisin vain palaa Helvetin liekeissä ja kärsiä lopun elämääni. Mutta Jumala oli minulle armollinen. Hän soi minulle terveen ja kauniin lapsen, ihanan perheen ja hyviä ystäviä. Tietysti asiat voisivat olla paremminkin, mutta tilanteeni huomioon ottaen hän antoi minulle kaiken mahdollisen. En ole enää väleissä perheeni kanssa, mutta minulla on teidät.. Niilo, sinä ja Ari. Se on enemmän kuin tohtisin edes pyytää."

"Et sinä ole paha ihminen, Eeva", Minka sanoi. "Teit ehkä syntiä, mutta niin me kaikki. Ei kukaan ole täydellinen. Tuskin isäsikään. Ja jos se sinua yhtään lohduttaa, niin minäkin olen onnellinen. Tosi onnellinen. Perustin perheen rakastamani ihmisen kanssa ja Niilo on minulle kuin oma lapsi. Tässä on hyvä olla ja jos saisin tilaisuuden muuttaa menneisyyttä, en tekisi sitä. En missään nimessä. Päinvastoin, eläisin sen uudestaan nauttien siitä kaikesta."

Minka oli hetken hiljaa, kunnes jatkoi: "Menetkö kanssani naimisiin?"

Käännähdin ympäri kasvot Minkaan päin.

"Kysyitkö sitä oikeasti?" kuiskasin. En kuitenkaan antanut Minkan vastata vaan jatkoin: "Kyllä! Mennään mahdollisimman pian!"

"Ja kenties voimme hankkia lisää lapsia, kunhan Niilo tuosta kasvaa", Minka ehdotti.

"Se olisi ihanaa", kuiskasin.

Kylvettyämme menimme vuoteeseen. Meillä ei ollut varaa kunnon sänkyyn, mutta se ei haitannut. Meillä oli sentään katto pään päällä. Aloimme Minkan kanssa jo suunnitella häitä ja kun hän ehdotti, että kutsuisin perheeni, minusta se oli mahtava ajatus. Tiesin etteivät he tulisi, mutta lähettäisin silti kutsun. Ainakin he tietäisivät, että elin nyt onnellisena rakastamani ihmisen kanssa.

Niin, vaikken sitä uskonutkaan, minäkin sain onnellisen loppuni. Kaikesta huolimatta.

Isoäidin hautajaiset järjestettiin lauantaina Kirsikkalassa. Isä soitti minulle edellisenä päivänä ja kertoi niiden ajankohdan. Saavuin bussilla paikalle ja yllätyksekseni siellä ei ollutkaan muita vieraita kuin perheeni. Arvelin isoäidin halunneen pienet ja vaatimattomat hautajaiset. Kirkossa istuin muiden lähellä, koska koin sen kohteliaaksi. Kun arkku lopulta kannettiin hautausmaalle, tajusin vihdoin tilanteen lopullisuuden. Isoäiti oli todella poissa, makasi tuossa arkussa.

Pappi puhui vielä hetken ennen kuin antoi seurakunnan työntekijöiden siirtää arkun hautaan. Alkoi sataa lunta, joka masensi tunnelmaa omalla tavallaan entisestään. Olimme aivan hiljaa ja tuijotimme arkkua papin puhuessa.

"Saara Mikkonen oli rakastettu nainen. Hän oli sisko, äiti ja isoäiti ja meille kaikille hyvin tärkeä ihminen. Nyt hän on kuitenkin päässyt Jumalan huomaan ja löytänyt ikuisen rauhan."

"Vaikka suremmekin häntä tässä tänään, tänä kylmänä ja koleana helmikuun ensimmäisenä päivänä, emme saa heittää toivoamme. Saara Mikkonen on yhä läsnä meissä kaikissa, sydämissämme. Hän katsoo meitä yhä jossakin, kenties tuolla ylhäällä."

"Rauha siis hänen sielulleen."

Hautajaisten loputtua lähdin kävelemään pois hautausmaalta. En ollut sanonut sanaakaan perheelleni koko aikana, jonka vuoksi olin entistä surullisempi. Kävellessäni kuulin juoksuaskeleita takaani. Sitten isä huikkasi: "Odota, Eeva!"

"Eeva", isä sanoi, kun käännyin katsomaan häntä. "Tahtoisitko kyydin kotiin?"

Hetken kuvittelin, että isä pyysi minut takaisin oikeaan kotiini, mutta sitten tajusin hänen puhuvan isoäidin talosta.

"Kiitos. Se olisi mukavaa", vastasin. "Mielelläni."

Illan tullen saavuimme isoäidin talolle. Isä vei äidin, Tuomaksen ja Marian ensin kotiin ja lähti sitten viemään minua. Koko pitkän matkan olimme aivan hiljaa ja tuijotimme tietä. Siksi olinkin niin helpottunut, kun suljin auton oven takanani. Isä kuitenkin astui hänkin ulos autosta.

Koska en muuta voinut, pyysin isän sisälle. Hän tahtoi puhua ja istutti minut keittiön pöydän ääreen.

"Eeva", hän aloitti. "Tiedän, että isoäidistä tuli sinulle rakas aikana, jona asuit hänen luonaan."

"Niin", totesin. En tiennyt, mitä isä ajoi takaa sanoillaan, joten en osannut sanoa muuta.

"Siksi tahdon sinun jäävän asumaan tähän taloon", isä jatkoi. "Tiedän, että äiti testamenttasi sen minulle, mutta tahdon antaa sen sinulle. Voimme hoitaa paperihommat kuntoon jo heti huomenna, ettei sinun tarvitse lähteä täältä. Miltä se kuulostaa?"

En ollut uskoa kuulemaani. Minulla oli kuitenkin jo vastaus valmiina.

"Se kuulostaa hienolta, isä", sanoin. "Mutta en tahdo jäädä tänne asumaan."

"Mitä? Miksi et?" isä kysyi ihmeissään. "Minne muuallekaan sinä menisit?"

"Aion muuttaa yhteen rakastamani ihmisen kanssa", kerroin nauttien tilanteesta, sillä isä ei varmasti osannut odottaa minun torjuvan ehdotusta. "Etsimme yhteisen asunnon ja perustamme perheen. Sitä paitsi, ei isoäiti olisi halunnut minun jäävän tänne. Täällä on liikaa muistoja. Parasta siis, että lähden. Kiitos kuitenkin."

Hetken kuluttua hyvästelin isän. Me halasimme. Se tuntui omituiselta, mutta tajusin, ettei isä enää ollut vihainen. Hän oli pikemminkin onnellinen, kun korjasi taas välit kanssani. Sitä paitsi uskoin, ettemme näkisi enää ikinä. Se ei haitannut minua, sillä tieto siitä, että olimme taas sovussa, riitti minulle. Nyt saatoin jatkaa elämääni.

"Toivon sinulle kaikkea hyvää, Eeva", isä sanoi. "Uskon, että lapsesi saa vielä rakastavan kodin ja perheen."

"Niin minäkin. Kiitos, isä. Kerro äidille ja muille terveisiä. Ja kerro, että rakastan heitä."

"Aivan varmasti kerron."

Isän lähdettyä aloin pakata tavaroitani. Otin kaikki vaatteeni ja henkilökohtaiset tavarani mukaan, muut jätin isoäidin taloon. En tiennyt, mitä isä aikoi tehdä niillä, mutten välittänyt. En olisi halunnutkaan jäädä tänne asumaan, sillä sydämeni kuuluu muualle.

Pakattuani makasin hetken sohvalla katsellen olohuonetta ja muistellen siellä vietettyjä hetkiä. Sitten menin nukkumaan.

Aamulla herättyäni nappasin Ruutin lattialta syliini.

"Sinä lähdet minun mukaani, Ruut", sanoin sille.

"Täällä ei ole enää ketään huolehtimassa sinusta, joten joudut lähtemään matkaani. Mutta älä huoli, saat rakastavan uuden kodin, lupaan sen. Kaikki muuttuu vielä hyväksi."

Tilasin taksin, vaikka se olikin melko kallis ja hurautin osoitteeseen, joka minulla oli lapulla ylhäällä. Jäin melko pienen kerrostaloasunnon eteen ja kapusin ylimpään kerrokseen.

Koputin oveen ja astuin sisään, kun Minka avasi sen minulle.

"Hei Minka", sanoin hymyillen.

"Hei Eeva", Minka vastasi.

Viidennessätoista osassa selviää, kenelle isoäiti on testamentannut talonsa.

Pari päivää siitä, kun isoäiti joutui sairaalaan, söin ja nukuin tuskin lainkaan. Puunasin paikkoja entistä kovemmin, sillä tahdoin talon kiiltävän puhtauttaan isoäidin tullessa kotiin. Tietenkin minulla oli myös hirveän tylsää ja siivotessa sain muuta ajateltavaa. Odotin kovasti soittoa, mutta mitään ei kuulunut.

Pari kertaa suunnittelin jo ottavani isoäidin auton tai tilaavani taksin ja suuntaavani sairaalaan häntä katsomaan. Sitten tulin kuitenkin siihen tulokseen, että isoäiti tuskin arvostaisi sitä, sillä joku naapureista saattaisi nähdä. He tosin tiesivät isoäidin olevan sairaalassa, joten kukaan ei onneksi tullut soittamaan ovikelloa, sillä kaikki luulivat talon olevan nyt tyhjillään.

En kuitenkaan tahtonut pysytellä vain sisällä, vaan kävin silloin tällöin ulkona pihallakin. Iltaisin vein roskat, aamuisin hain postin ja päivisin touhusin Ruutin kanssa. Rakensin jopa lumiukon ajattelematta sen enempää, mitä isoäiti siitä ajattelisi.

Lopulta, kolmantena päivänä jotain tapahtui. Olin juuri syömässä aamiaista, kun ovikello soi.

Se oli sama ensihoitajanainen, joka vei isoäidin sairaalaan

"Hei Eeva", hän tervehti. "Päätin tulla henkilökohtaisesti käymään ja kertomaan uutiset. En halunnut vain soittaa."

"Kiitos", sanoin. "Tule istumaan."

Jaanaksi esittäytynyt nainen ei halunnut kahvia tai teetä, vaan sanoi vain kertovansa uutisen nopeasti ja lähtevänsä sitten.

"No, miten isoäiti voi?" kysyin malttamattomana kuulemaan isoäidin voinnista. Edes tieto siitä, että hän olisi elossa, pelastaisi päiväni.

"Isoäitisi laitettiin heti tiputukseen hänen saavuttuaan sairaalaan", Jaana aloitti. "Lääkärit tarkkailivat koko ajan hänen tilaansa, mutta hän ei reagoinut puheeseen tai ravisteluun. Pidimme häntä kuitenkin teho-osastolla vähän aikaa. Halusimme kovasti uskoa, että hän toipuisi vielä, osittain sinun takiasi. Hänhän on sinun huoltajasi."

"Niin.. miten isoäiti nyt voi? Onko hänen tilansa vieläkin sama?" kysyin pahinta peläten.

"Olen todella pahoillani, mutta tulimme lopulta siihen tulokseen, ettei isoäitiäsi voida mitenkään pelastaa. Kohtaus, jonka hän sai, pysäytti hänen sydämensä osittain, eikä sitä voitu mitenkään saada enää toimimaan kunnolla. Hän kuoli eilen illalla rauhallisesti vuoteeseen", Jaana sanoi hiljaa.

Kun Jaana teki lähtöä, en olisi halunnut päästää hänestä irti. Enemmän kuin mitään muuta kaipasin nyt jonkun tukea, mutta minulla ei ollut olkapäätä, jota vasten surra. En kuitenkaan voinut pitää häntä täällä.

"Jaksamisia sitten vain", Jaana sanoi. "Voit soittaa minulle koska tahansa."

"Kiitos.."

Pari päivää myöhemmin olin vain maannut sängyllä tai tuijottanut seinää. Lopulta sain itseni ylös ja lukemaan kirjaa. Silmäni tosin vain tuijottivat sivuja näkemättä mitään. Olin vieläkin niin järkyttynyt, etten osannut ajatella asiaa pidemmälle. Ovikellon soidessa ajattelin sen olevan Jaana ja kiiruhdin avaamaan.

Ovella seisoikin joku mies salkun kanssa. Pelästyin ensin, mutta rauhoituin sitten. Ei hän näyttänyt poliisilta.

"Päivää. Olen Eero Kantamäki. Oletan, että olet Eeva Mikkonen, Saara Mikkosen tyttärentytär?" hän sanoi virallisesti.

"Olen minä", vastasin. "Oletteko isoäidin asianajaja?"

"Olenpa hyvinkin. Ja tulin puhumaan sinulle Saara Mikkosen testamentista."

Johdatin Eeron olohuoneeseen ja istuimme sohvalle.

"Olen asunut isoäidin talossa jo monta päivää hänen kuoltuaan", kerroin. "Olenko asunut täällä luvatta? En kai joudu maksamaan mitään korvauksia?"

"Siitä pääsemmekin testamenttiin", Eero sanoi ärsyttävän asiallisesti. "Kaiketi on parasta kertoa suoraan. Saara Mikkonen jätti koko omaisuutensa, mukaan lukien tämä talo, tontti sekä kaikki irtaimisto, pojalleen Markus Mikkoselle. Hän on ilmeisesti isäsi, jos ymmärsin oikein."

"Niin ollen todellakin olet täällä luvatta. Tämä paikka kuuluu nyt Markus Mikkoselle, eikä sinulla ole oikeutta asua täällä enää, ellei Markus Mikkonen anna siihen lupaa tai luovuta taloa sinulle."

"Sitä pelkäsinkin. Joudunko minä heti lähtemään täältä?" kysyin peloissani. Mihin sitten menisin?

"Kävin isäsi luona ennen tänne tuloa kertomassa asiasta, ja hän sanoi, että voit asua täällä siihen asti, kunnes Saara Mikkonen haudataan", Eero vastasi. "Sen jälkeen joudut kuitenkin lähtemään. Ymmärtääkseni Markus Mikkonen hoitaa hautajaiset ja niistä koituvat kustannukset ja hän sanoi, että hautajaiset järjestetään viikon kuluttua."

"Se on hyvin ystävällistä isältä", sanoin hiljaa. "Saan siis asua täällä vielä viikon."

"Aivan. Ja luonnollisesti varmaan ymmärsit, ettei Saara Mikkonen jättänyt mitään sinulle perinnöksi, josta olen hyvin pahoillani."

"Ymmärsin. Pitääkö minun allekirjoittaa jotakin vai onko asia tällä selvä?" kysyin ohittaakseni miehen sanat. Olin siitä salaa hyvin surullinen, vaikkei se ollutkaan mikään yllätys.

"Pitää. Muutamat paperit vain ja homma on siinä", Eero vastasi. "Kenties keittiössä on helpompi kirjoittaa?"

Menimme keittiöön ja Eero antoi minulle papereita. Hän näytti, mihin piti kirjoittaa ja minä kirjoitin.

Kun oli tekemässä lähtöä, Eero sanoi: "Kiitos yhteistyöstä. Valitteluni vielä isoäitisi poismenon johdosta. Ja hyvää jatkoa."

"Kiitos", sanoin. Sitten Eero lähti.

Eeron lähdettyä puhelin soi. Yllätyin kovasti, sillä soittaja oli Minka.

"Moi Eeva. Anteeksianteeksianteeksi etten ole soittanut!" hän sanoi heti.

"Sinun tosiaan pitää pyytää anteeksi", puuskahdin. "Näimme viimeksi jouluaattona ja sinä lupasit, että karkaisimme yhdessä. Missä oikein olet piileskellyt?"

"Äiti riitaantui isovanhempien kanssa ja lähdimme heti joulun jälkeen kotiin", Minka sanoi. "Anteeksi kamalasti! En ole ehtinyt soittaa, sillä koulussa on ollut kiireitä. Mitä kuuluu?"

"Kaikki on hyvin.. paitsi että isoäiti kuoli eilen illalla sairaalassa ja testamentti sanoo, että talo kuuluu nyt isälle. Eli minä joudun lähtemään täältä heti hautajaisten jälkeen", mutisin.

Minka oli hetken hiljaa. "No siinä on sulattelemista. Nyt tunnen itseni vieläkin kamalammaksi, sillä olet varmasti ollut murheen murtama ja vailla lohduttajaa, enkä ole soittanut tukeakseni. Olen ääliö.. mitä aiot tehdä?"

"En tiedä.. hyvä kysymys. Minulla ei ole paikkaa minne mennä, ja kaiken lisäksi odotan vielä sitä äpärälastakin", sanoin.

"Älä kutsu sitä tuolla nimellä", Minka tiuskaisi. "Lapsesi on kaunis ja ihana, Jumalan lahja."

"Niin kai", huokaisin.

"Kuule.. tule hautajaisten jälkeen meille", Minka sanoi äkkiä. "Voit asua meillä vähän aikaa. Katsotaan sitten, mitä tehdään. Osoite on Kirsikkapolku 4. Asumme toiseksi ylimmässä kerroksessa."

"Oikeasti? Voi kiitos Minka, olet ihana", huoahdin. "Nähdään sitten."

Sinä yönä nukuin tuskin ollenkaan - taas. Mutta nyt päässäni vilisikin tuhat eri asiaa. Isoäidin kuolema, hautajaiset, testamentti, Minka.. Olin aivan sekaisin.

Joulu ja uusi vuosi menivät menojaan. Elämä jatkui normaalisti, eli minä hoidin kotityöt ja isoäiti valitti, etten osannut tehdä mitään ja mainitsi sanan äpärälapsi melkein joka lauseessa. Aloin kyllästyä tähän kaikkeen, mutta mitä olisin voinut tehdä? Karata? Minulla ei ollut muutakaan paikkaa ja isoäiti sentään antoi minun asua luonaan.

Odotin päivästä toiseen, että Minka tulisi käymään sillä aikaa, kun isoäiti oli kaupassa, mutta hän ei tullutkaan. Päivien vaihtuessa viikoiksi olin melko varma, että jotakin oli tapahtunut. Minka lupasi minulle, että tulisi, mutta missä hän oli? Miksei hän ollut vielä tullut? Tiesin, ettei hän uskaltaisi soittaa, sillä isoäiti voisi vastata, joten luovuin pikkuhiljaa toivosta. Ehkä ajatus tuntui sittenkin huonolta eikä hän tahtonutkaan aloittaa uutta elämää kanssani.

Mitä enemmän mietin Minkaa, sitä vihaisemmaksi tulin. Oliko kaikki se, mitä hän sanoi, valetta? Jos hän todella välittäisi minusta, hän olisi jo tullut hakemaan minua ja olisimme jo jossakin ihan muualla. Hän oli kuitenkin kadonnut. Epäilin hänen palanneen Kirsikkalaan, mikä tuntui minusta ilkeältä. Lähteä nyt ilmoittamatta mitään, varsinkin kun hän lupasi, että karkaisimme yhdessä.

Syntymäpäiväni aamuna, viidestoista tammikuuta, valmistin juuri aamiaista, kun puhelin soi. Isoäiti oli olohuoneessa ja oletin hänen tulevan vastaamaan, mutta kun hän ei tullutkaan, ajattelin vastata itse. Hän oli varmasti torkahtanut sohvalle.

"Haloo?" sanoin varovasti. Toivoin, ettei se olisi ketään isoäidin tuttu, sillä jos isoäiti saisi tietää minun vastanneen puhelimeen, hän raivostuisi. Hän ei vieläkään halunnut kertoa kenellekään, että asuin hänen luonaan. Äpärälasta kantava lastenlapsi oli liian syntinen juttu kerrottavaksi jopa kaikkein läheisimmille ystäville.

"Onko siellä Eeva? Täällä on Jenni."

"Jenni!" sanoin helpottuneena ja iloisena. En ollut kuullut Jennistä mitään sen jälkeen, kun lähdin Kirsikkalasta, joten yllätys oli melkoinen. "Hei.. kuinka sait isoäitini numeron? Ja miksi soitat vasta nyt?"

"Sain sen numerotiedustelusta. Ja joo, minun on pitänyt soittaa sata kertaa aiemmin, mutta en ole ehtinyt. Hyvää syntymäpäivää muuten!" Jenni sanoi.

"Kiitos. Mitä sinulle kuuluu? Ja kouluun muutenkin?" kysyin. Enemmän kuin mitään muuta tahdoin tietää, miten koulussa suhtauduttiin siihen, että lähdin kesken kaiken pois. Olin jo unohtanut näytelmänkin, mutta nyt se palasi mieleeni ja tulin hieman surulliseksi.

"Minulle kuuluu ihan hyvää, tosin tuntuu oudolta, kun lähdit", Jenni vastasi. "Niin.. koulussa oltiin ihmeissään, kun katosit sillä tavalla. Sitten isäsi tuli käymään koululla ja meni rehtorin kansliaan. Joku oli salakuunnellut oven takana ja huhu lähti leviämään, että isäsi väitti sinun tahtoneen vaihtaa koulua. Et kuulemma viihtynyt täällä. Rehtori oli raivoissaan, sillä hänestä olit huippuoppilas ja koulu koki kuulemma suuren menetyksen. Mutta kaikkein vihaisin oli Anita."

"Niinkö..", sanoin hiljaa. En välttämättä halunnut tietää, mutta halusin kuitenkin. En ollut arvannutkaan, että rehtori olisi niin raivoissaan. Ajattelin, ettei kukaan huomaisi mitään. "Miten näytelmän kävi?"

"No, viikon ajan Anita vain vaahtosi harjoituksissa siitä, että kaikki esitykset peruttaisiin, koska ketään ei kuulemma olisi yhtä hyvä pääroolissa kuin sinä", Jenni kertoi. "Sitten, rauhoituttuaan, hän alkoi etsiä sijaista ja otti yhden tytön lavasteista. Esityksiä siis oli, kuten oli sovittu, mutta tyttö ei kyllä vetänyt vertoja sinun suorituksellesi. Anita oli pettynyt ja ilmaisi sen melko selkeästi. Hän on käärmeissään isällesi ja sanoi, ettei tahdo nähdä häntä enää ikinä siinä koulussa ja varsinkaan teatterisalissa."

"Hienoa, että asia kuitenkin järjestyi", huokaisin. "Olisi kamalaa, jos kaikki esitykset olisi peruttu minun takiani."

"Ai niin, Arista vielä.. kun lähdit, hän oli viikon pois koulusta, kuulemma kipeänä. Sitten hän tuli takaisin. Hän on nykyään tosi outo, pysyttelee vain omissa oloissaan välitunneilla ja tuijottaa eteensä. Kysyin häneltä, miksi lähdit ja hän kertoi kaiken. Hänellä on kamala ikävä sinua ja huoli sinusta."

En vastannut mitään, sillä tulin äkkiä kamalan surulliseksi. Sitten vaihdoin puheenaihetta: "Minä asun täällä isoäitini luona. Hän on todella ankara, enkä saa käydä edes koulussa saati näyttäytyä ulkona. Koska odotan äpärälasta, isoäiti häpeää minua liikaa. Rangaistukseni on siivota ja puunata hänen kotiaan ikuisesti."

"Kamalaa.. kuinka kestät sitä?" Jenni kysyi. "Ja koulunkin jouduit jättämään kesken! Kuinka hän kehtaa?"

"Olen jo tottunut siihen", vastasin. "Mutta nyt minun on lopetettava. Valmistan juuri aamiaista isoäidille ja minulle. Kiva, kun soitit. Oli mukava kuulla sinusta. Soittelehan joku päivä uudestaan", sanoin.

"Joo, varmasti soitan. Kiva kuulla, että sinä olet hengissä! Heippa!"

"Heippa."

Menin jatkamaan vohveleiden paistoa. Mietin kaikkea, mitä Jenni sanoi minulle. Kaikkein eniten mieltäni painoi Ari. Hänellä oli varmasti hirveitä omantunnontuskia, sillä hän on lapsen isä ja vastuussa tästä, eikä hän voi edes tavata minua enää. Päätin pohtia asioita myöhemmin, sillä isoäiti oli varmasti nälkäinen ja tulisi pian keittiöön vihaisena.

Kun sain vihdoin vohvelit paistettua, aloin ihmetellä, miksi isoäiti vain kyhjötti olohuoneessa. Yleensä istuimme jo tähän aikaan aamiaisella yhdessä. Olikohan hän sairas? Päätin mennä katsomaan ja laskin vohvelit pöydälle.

"Isoäiti, vohvelit ovat-"

Olohuoneessa odotti kamala näky: isoäiti makasi lattialla vatsallaan, liikkumatta, lammikko allaan. Ruut makasi hänen vierellään ja tuijotti minua.

"ISOÄITI!"

Polvistuin isoäidin viereen.

"Isoäiti! Kuuletko minua?" yritin ensin puhumalla, sitten huutamalla.

"Isoäiti..", parahdin. Hän ei hengittänyt eikä näyttänyt kuulevan minua. Pelästyin toden teolla.

"Älä huoli, soitan ambulanssin", sanoin, vaikka tiesinkin, ettei hän kuulisi. Aikaa ei ollut hukattavana.

Juoksin kiireesti keittiöön puhelimeen toivoen, ettei olisi liian myöhäistä.

Ambulanssi tuli kymmenen minuutin sisällä, mutta se tuntui ikuisuudelta.

Sisään kiiruhti kaksi ensihoitajaa, punahiuksinen nainen ja ruskeahiuksinen mies.

"Älkää hätäilkö, olemme nyt täällä. Missä isoäitinne on?" nainen kysyi.

"Olohuoneessa", sanoin. "Seuratkaa."

Johdatin kaksikon olohuoneeseen ja jäin seuraamaan sivummalta. Mies otti jostakin esille listan ja kirjoitti sitä mukaa, kun nainen tutki isoäitiä ja saneli.

"Ei osoita elonmerkkejä. Pulssia ei tunnu kaulasta eikä kädestä. Laskenut alleen. Ilmeisesti sairaskohtaus."

"Onko.. onko isoäiti kuollut?" sain vaivoin kysytyksi. Tuijotin vuoroin naista, vuoroin isoäitiä.

"Emme ole vielä varmoja", nainen vastasi. "En tunne pulssia eikä hän osoita elonmerkkejä, mutta hänet voidaan ehkä elvyttää. Tärkeintä on nyt, että hän pääsee kiireesti sairaalaan. Hans, hae paarit autosta."

Hans kävi hakemassa paarit ja ensihoitajat nostivat isoäidin niiden päälle. Tuijotin järkyttyneenä isoäidin velttoa ruumista.

"Me viemme hänet nyt sairaalaan", Hans sanoi minulle.

"Asut ilmeisesti kahdestaan isoäitisi kanssa?" Hans kysyi. "Kuinka vanha olet?"

"Olen kahdeksantoista. Tänään on syntymäpäiväni. Ja kyllä, asumme kahdestaan", vastasin.

"Selvä. Me soitamme sinulle myöhemmin ja kerromme, miten kävi. Ole huoleti."

Katselin, miten he kantoivat isoäidin ambulanssiin ja lähtivät sitten pillit ulvoen matkaan.

En olisi koskaan uskonut, että ikävöisin isoäitiä, mutta kun ambulanssi katosi näkyvistä, tunsin kyynelten valuvan poskilleni. Isoäiti saattaisi kuolla.. miten minun sitten kävisi?

Jouluaattoiltana isoäiti ojensi minulle oranssiin paperiin käärityn lahjapaketin. Olin niin ihmeissäni, etten aluksi osannut sanoa mitään, toljotin vain vuoroin pakettia, vuoroin isoäitiä. Minulla ei ollut hänelle mitään lahjaa ja heti ensimmäiseksi pelästyin, alkaisiko hän tivaamaan, eikö minulla ollut mitään hänelle.

"No, etkö osaa edes kiittää?" isoäiti kysyi nyrpeänä.

"Kiitos, isoäiti", mutisin ja aloin avata pakettia.

Paketista paljastui kaunis posliininen nukke.

"Se on todella kaunis. Kiitos isoäiti", sanoin yllättyneenä.

"Se on minun vanha nukkeni", isoäiti kertoi. "Pidäkin siitä hyvää huolta. Jos tahdot, voit maalata sille uudet kasvot. Edelliset ovat ajan saatossa haalistuneet. Mutta varokin pudottamasta sitä. Se on hyvin hauras ja vanha."

"Lupaan olla varovainen. Se pääsee yöpöydälleni", sanoin hymyillen. "Se on ihana. Kiitos paljon."

Kun olimme avanneet joululahjamme (isoäiti tusinan naapureiltaan ja sukulaisiltaan, minä sen yhden ainokaisen), minä menin katsomaan, joko piparit olivat paistuneet. Puhelin soi, mutta isoäiti vastasi siihen. Minulla ei ollut lupa vastata, sillä isoäiti ei halunnut kenenkään tietävän, että asuin hänen luonaan. Jos joku vanhoista ystävistäni tai luokkatovereistani yritti tavoittaa minua, isoäiti yleensä paiskasi luurin kiinni sanomatta sanaakaan.

"Haloo? Ai, hei! Niinkö? Voi että, tietenkin, mielelläni!"

Olin jo ottanut piparit uunista ja istuin alas syömään olettaen, että isoäiti liittyisi pian seuraan, mutta hän sanoikin: "Se oli Helena naapurista. Hän pyysi minua kylään, juomaan kupposen munatotia. En tule takaisin hetkeen, sillä olisi epäkohteliasta vain piipahtaa nopeasti ja lähteä sitten. Pysyttele sinä täällä äläkä näytä nokkaasi ulkona."

Se siitä joulutunnelmasta sitten.

"Selvä, isoäiti", vastasin. "Pidä hauskaa."

Isoäiti haki jotakin vietäväksi naapurilleen, pukeutui ja lähti. Minä jäin syömään piparia ja miettimään, että tästä tulisi varmasti elämäni tylsin joulu. En ollut koskaan viettänyt joulua yksin, mutta tämä joulu olisi poikkeus. Vaikken tuntenutkaan naapurin Helenaa, olisin mieluummin mennyt hänelle kylään kuin kököttänyt yksin tyhjässä ja ankeassa talossa vailla seuraa.

Syötyäni ja laitettuani loput piparit sivuun odottamaan isoäitiä, tiskasin lautasen. Isoäiti ei sietänyt likaisia tiskejä, ei edes yhtä ainutta lautasta ja kaikki piti tiskata heti syömisen jälkeen. Minulla ei tosin ollut parempaakaan tekemistä, joten jynssäsin lautasen oikein kunnolla varmistaen, ettei siihen jäänyt tahroja. Juuri kun olin valmis, ovikello soi.

Oletin sen olevan joku naapuri, joka kysyisi isoäitiä. Vaikka hän olikin kieltänyt minua avaamasta ovea yksin ollessani, päätin jouluaaton kunniaksi avata, vaikka saisinkin myöhemmin siitä satikutia. Yllätyksekseni oven takana seisoi Minka valtavan suklaakonvehtirasian kera.

"Hyvää joulua, Eeva!" hän sanoi virnistäen. "Näin isoäitisi menevän naapuriin ja ajattelin tulla pistäytymään."

"Minka!" sanoin iloisena. "Tule vain sisälle! Pelastit juuri jouluni."

"Kuinka pääsit jouluaattoiltana ulos?" kysyin hetkeä myöhemmin, kun olimme siirtyneet olohuoneeseen. "Tarkoitan, eivätkö isovanhempasi halunneet, että olet heidän kanssaan?"

"Olemme jo avanneet kaikki lahjat. Isoisä ja isoäiti katsovat jotakin saippuaoopperaa ja äiti juo joululahjaksi saamaansa viiniä, joten kukaan ei pannut pahakseen, että lähdin ulos", Minka kertoi hymyillen. "Tämän suklaarasian pihistin isoäidin kaapista. En usko, että hän huomaa mitään."

Minä sytytin takkaan tulen ja me istuimme lattialle sen eteen lämmittelemään. Isoäidin talossa oli vähän kylmä tähän aikaan vuodesta, sillä se oli jo parhaat päivänsä nähnyt.

"No, saitko mitään kivaa joululahjaksi?" Minka kysyi. Jos joku muu olisi kysynyt saman kysymyksen, olisin pitänyt sitä pilkkana, sillä isoäiti vihasi minua, mutta Minka oli erilainen. Hän välitti oikeasti eikä kuulostanut lainkaan ilkeältä, uteliaalta vain.

"Isoäiti antoi minulle vanhan posliininukkensa", kerroin. "Se on kaunis mutta hauras ja hän ehtikin jo muistuttaa, etten saa rikkoa sitä."

"Se oli ystävällistä häneltä", Minka sanoi. "Ihme, että hän ylipäätään antoi jotakin."

"Mitä sinä sait?" kysyin ihan vain periaatteen vuoksi.

"Ei sillä väliä", Minka totesi.

Samassa Minka nousi polviensa varaan eteeni.

"Näimme viimeksi viikko sitten, mutta minulla on ollut silti hirveä ikävä sinua", hän sanoi hiljaa.

"Minullakin sinua", vastasin. En edes miettinyt asiaa, se vain tuli suustani. Kaikki asiat tapahtuivat Minkan kanssa kuin luonnostaan, ettei minun edes tarvinnut miettiä, oliko tämä nyt varmasti oikein. Isoäiti olisi kauhistunut, samoin vanhempani, sillä heistä vain mies ja nainen saattoivat rakastaa toisiaan. Minä en kuitenkaan välittänyt. Elämäni ei enää ikinä palautuis normaaliksi, joten millään ei ollut enää väliä. Tahdoin vain olla onnellinen, enkä todellakaan ollut sitä isoäidin valvovan silmän alla.

Annoin Minkan tulla vieläkin lähemmäksi tehden hänelle tilaa. Olisin halunnut sanoa niin paljon, mutten voinut sanoa kaikkea. Yritin tiivistää asiat yhdeksi lauseeksi, mutta se oli mahdotonta. Siispä tyydyin olemaan hiljaa ja katsomaan syvälle Minkan silmiin. Hetki oli täydellinen.

Hyväilin Minkan niskaa ja hiuksia käsilläni. Hengitykseni tuntui raskaalta.

"Eeva.. karataan yhdessä", Minka kuiskasi. "Perustetaan perhe. Ostetaan yhteinen asunto ja kasvatetaan lapsesi yhdessä. Eletään onnellisina elämämme loppuun saakka."

"Kuulostaa ihanalta", vastasin.

"Me keksimme kyllä keinon, jolla pääset pois täältä", Minka jatkoi. "Sitten voimme olla yhdessä."

Puolta tuntia myöhemmin tuli oli jo sammunut ja konvehteja oli enää kaksi jäljellä. Makasimme yhä lattialla vierekkäin, sillä meillä ei ollut kiire mihinkään.

"Tahtoisitko oikeasti perustaa perheen kanssani?" kysyin hiljaa. "Vaikka lapsi onkin Arin."

"Sillä ei ole väliä kuka lapsen isä on", Minka vastasi. "Se olisi meidän lapsemme. Meidän oma, pieni, rakas lapsemme, josta tulisi maailman onnellisin."

Samassa ulko-ovi paukahti kiinni.

"Isoäiti taisi tulla", sanoin. Me ponkaisimme ylös niin nopeasti kuin pystyimme.

"Äkkiä! Piiloudu vaatekomeroon", kuiskutin. Isoäidin askeleet kaikuivat keittiössä ja lähenivät uhkaavasti.

"Eeva. Etkö ole vielä nukkumassa?" isoäiti kysyi. "Kellohan on jo puoli yksitoista."

"Minua ei vielä väsyttänyt", mutisin. "Olin tosin juuri aikeissa mennä pukemaan yöpaidan."

"Vai niin", isoäiti sanoi epäileväisen näköisenä. "Mikä tuo konvehtirasia on? Mistä oikein sait sen?"

"Eräs naapureista kävi tuomassa sen", keksin nopeasti. "En tosin avannut hänelle ovea, koska olet kieltänyt, mutta hänen mentyään kävin hakemassa rasian oven takaa, etteivät ne olisi jääneet ulos kylmään. Ja koska halusin vähän maistaa niitä, söin muutaman.."

"Vai maistaa? Eihän siinä ole kuin kaksi jäljellä", isoäiti murahti. "Senkin ahne tyttö! Heitä loput roskiin ja tule sitten nukkumaan. Huomenna et saa syödä mitään makeaa."

Kävin heittämässä rasian pois ja jäin olohuoneeseen odottamaan, että isoäiti oli kadonnut makuuhuoneeseen. Sitten suuntasin hiljaa vaatekomerolle.

"Huhhuh. Se oli lähellä", Minka kuiskasi virnistäen. "Minun on parasta häipyä."

"Entä se, mistä puhuimme? Aiommeko karata yhdessä?" kysyin malttamattomana. Ajatus houkutteli liiankin paljon.

"Aivan varmasti. Tulen taas joku päivä", Minka lupasi.

Hyvästelin Minkan suutelemalla häntä nopeasti ennen hänen lähtöään. Sitten menin makuuhuoneeseen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Isoäiti oli jo unessa, joten minäkin kävin vähin äänin nukkumaan käytyäni pesemässä hampaat. Minkan sanat valoivat minuun uutta toivoa. Tahdoin todella karata hänen kanssaan. En tosiaankaan aikoisi odottaa täällä, että lapsi syntyisi. Isoäiti ei tulisi koskaan näkemään lastani..

Isoäiti oli ankara ja ilkeä nainen. En ollut koskaan ennen tavannut yhtä julmaa vanhaa naista. Hän oli itse paholainen!

Haukuttuaan minut ensin lyttyyn esiaviollisen seksin harrastamisesta ja äpärälapsen kantamisesta, isoäiti laittoi minut jynssäämään tiskiallasta. Se kiilteli jo valmiiksi puhtauttaan, mutta isoäidin mielestä se oli likainen.

"Minä olen jo niin vanha ja heiveröinen", isoäiti selitti kuulostamatta lainkaan siltä. "En enää jaksa samalla tavalla kuin ennen ja talo rapistuu. Sinusta on täällä paljon apua. Ja mikä parasta, et ole tahraamassa isäsi mainetta kotonasi."

Jo ensimmäisen päivän iltana olin aivan puhki. Olin siivonnut ja putsannut ja kiillottanut ja pessyt kaikki paikat, eikä isoäiti edes kiittänyt minua. Lisäksi tein hänelle ruokaa, eikä hän ollut siihenkään tyytyväinen. Illan tullen isoäiti pyysi minua sytyttämään tulen takkaan, mutta tein senkin väärin.

"Olisit laittanut sanomalehtiä sytykkeiksi. Typerä tyttö! Et saa sitä koskaan syttymään jos yrität sytyttää sitä noin."

Minä menin oitis hakemaan sanomalehtiä hammasta purren.

Kun palasin, isoäiti sanoi:

"No niin. Tehdään yksi asia selviäksi. Koska olet täällä katumassa tekojasi, et myöskään saa näyttää naamaasi ulkosalla. Mitä ihmiset ajattelisivat, jos tietäisivät, että syötän ja juotan lastenlastani, joka kantaa äpärälasta vatsassaan? Minun maineeni olisi mennyttä ja siitä en pitäisi. Tahdon sinun siis pysyvän päivät sisällä. Postin voit hakea ja roskat viedä, mutta et poistu talon lähistöltä, ymmärsitkö?"

Hämmästyin. Tulisin hulluksi, jos joutuisin olemaan päivät pitkät tässä pienessä talossa.

"Mutta isoäiti.. minulla jäi koulu kesken Kirsikkalassa. En ole vielä saanut opintojani päätökseen. Enkö saa käydä edes koulussa?"

"Luuletko, että olisin valmis maksamaan kalliita lukukausimaksuja, jotta sinä pääsisit esittelemään äpärälastasi kaikille ja huutelemaan pitkin kyliä, että asut luonani? Ei tule kuuloonkaan, nuori neiti! Sinä pysyt täällä", isoäiti vaahtosi. "Koulusi on nyt käyty tältä erää. Olisit ajatellut sitä silloin, kun päätit hankkia tuon äpärän vaivoiksesi. Olisi sulaa hulluutta laittaa sinut kouluun, kun kannat lasta vatsassasi! Joudut kuitenkin lopettamaan sen kesken. Et sinä koulua tarvitse, opit minulta elämän perusasiat ja niillä pärjäät koko kurjan loppuikäsi."

"Mutta-", yritin, mutta minulla ei ollut sananvaltaa tässä talossa.

"Asia on loppuunkäsitelty. Tiedätkö, minä hyvää hyvyyttäni otin sinut luokseni asumaan ja annan sinun nukkua ja syödä minun talossani. Isäsi aneli minulta, että ottaisin sinut hoiviini. Minä en pitänyt ajatusta hyvänä alun perinkään. Jos et siis käyttydy, voin milloin vain heittää sinut ulos talostani. Ilman tätä kattoa pääsi päällä sinulla ei ole paikkaa minne mennä, sillä kotiisi sinua ei enää huolita. Sinun sijassasi käyttäytyisin siis hieman kunnioittavammin."

Sen jälkeen päätin pysytellä hiljaa ja puhua vain, jos isoäiti puhutteli. Hän oli oikeassa ja koska olin raskaana, en voinut ottaa sitä riskiä, että minut heitettäisiin ulos täältäkin.

"Luepa nyt minulle Raamattua", isoäiti sanoi ja istuutui sohvalle. Minä hain Raamatun hänen kirjahyllystään ja istuin hänen viereensä sohvalle. Isoäidin kissa Ruut loikkasi väliimme makoilemaan.

"Kyllä, isoäiti", sanoin. "Minkä kohdan luen, isoäiti?"

"Lopeta tuo isoäidittely", isoäiti mutisi. "Kerta riittää. No niin, aloitahan ihan alusta. Olen jo niin vanha enkä saa selvää Raamatun pienestä tekstistä. Tahdon lukea sen kokonaan läpi."

"Selvä. Krhm.. alussa Jumala loi Taivaan ja maan.."

Isoäidin talo oli kovin pieni, ja eniten minua kismitti, että jouduimme jakamaan yhteisen makuuhuoneen. Oma huone olisi ollut enemmän kuin toivottu lisä, sillä en saanut omaa rauhaa ollenkaan.

Seuraavat päivät meno jatkui samanlaisena. Minä siivosin ja hoidin kotiaskareita isoäidin motkottaessa vieressä.

"Petaa se kunnolla. En tahdo nähdä ainuttakaan ryppyä peitossani kun käyn illalla vuoteeseen", isoäiti sanoi. "Ja asettele tyyny kauniisti."

Sitten isoäiti tahtoi, että pesin keittiön lattian.

"Sitä ei ole pesty vuosiin", isoäiti totesi. "Lika on hyvin pinttynyttä, mutta kyllä se lähtee, kun tarpeeksi hinkkaa."

Käytyään kylvyssä isoäiti laittoi minut korjaamaan ammeen vuotavan hanan, jonka hän rikkoi vahingossa. Minulla ei tietenkään ollut kokemusta rikkinäisistä hanoista, eikä homma ottanut hoituakseen.

"Typerä tyttö", isoäiti huokaisi. "Olet niin tumpelo. vauhtia sen hanan korjaamisessa, vessanpönttö pitäisi putsata. Täällä haisee aivan hirveälle."

Iltaisin isoäiti laittoi minut laittamaan ruokaa. Hän väitti olevansa niin poikki ja väsynyt, ettei itse jaksanut. Ja minun piti kuulemma oppia, jos aioin pärjätä tulevaisuudessa äpärälapseni kanssa.

Ikävä kyllä mikään ei kelvannut isoäidille.

"Tämähän on pohjaan palanutta! Yritätkö myrkyttää minut?" hän kiljaisi. "Heitä tämä moska roskiin ja paista uusi pihvi, NYT HETI!"

Mikä pahinta, vastaväitteitä ei suvaittu. Aina kun avasin suuni, isoäiti hiljensi minut. Milloin mitenkin..

Aamupäivät olivat ihaninta aikaa. Aina maanantaisin ja perjantaisin isoäiti kävi ruokakaupassa ja viipyi aina vähintään kaksi tuntia. Minä sain tietenkin odottaa kotona, ja juuri sen vuoksi huokaisin helpotuksesta, kun isoäiti istui autoonsa ja huristi tiehensä.

Ne kaksi tuntia olin vapaa tekemään mitä huvitti. Minun ei tarvinnut koko ajan puunata paikkoja tai miellyttää isoäitiä. Päivien kuluessa ystävystyin jopa hänen laiskan kissansa Ruutin kanssa. Se osoittautui ainoaksi olennoksi koko talossa, joka todella piti minusta.

Isoäidillä ei ollut tv:tä, kuten ei meilläkään ja vain yksi ainoa puhelin. En kuitenkaan uskaltanut soitella hänen puhelimellaan, sillä hän huomaisi kyllä puhelinlaskusta ja alkaisi huutaa. Siispä tyydyin tutkimaan isoäidin kirjahyllyä ja lueskelemaan kirjoja aina puutarhanhoidosta kissanhoitoon.

Joulu lähestyi ja kun jouluaatto oli enää viikon päässä, isoäiti meni vieraisille naapuriin ja jätti minut yksikseni kotiin Ruutin kanssa. Olin jo lukenut kaikki isoäidin kirjat, enkä keksinyt mitään tekemistä. Siispä istuin sohvalla ja kuuntelin tuulen ulinaa ja vanhan talon narinaa.

"Voi Ruut.. luulen, että kuolen tylsyyteen ennen kuin vauva syntyy", huokaisin. Kissa kuunteli kärsivällisesti eikä keskeyttänyt minua kuten isoäiti, joten avauduin sille aina, kun jäimme kahden. "Laskeskelin tuossa yksi päivä ja jos kaikki menee hyvin, vauvan pitäisi syntyä heinäkuussa", jatkoin. Siinä samassa ovikello soi.

"Kuka kumma siellä nyt on? Isoäiti ei ainakaan soittaisi ovikelloa", mutisin. "Ehkä se on joku naapureista joka haluaa lainata sokeria."

Ovella minua odotti yllätys. Ovikelloa soittanut Minka oli jo astunut sisälle ja puisteli juuri lunta kengistään.

"Moi Eeva", hän hihkaisi. "Isoäitisi ei varmaankaan ole kotosalla, sillä pihatiellä ei näkynyt autoa."

"Minka!", naurahdin ja halasin häntä. "Ihana nähdä! Isoäiti on kylässä naapurissa. Tulit juuri sopivaan aikaan. Hänen ei pitäisi palata hetkeen."

En voinut tarjota Minkalle juotavaa, sillä isoäiti olisi alkanut epäillä likaisista kupeista

"No, miltä elo on maistunut isoäitisi luona?" Minka kysyi. "Olen odottanut soittoasi kovasti."

"Aivan kamalaa. Olen kuin orja ja kaiken lisäksi hän ei päästä minua lainkaan ulos", puuskahdin. "Joudun päivät pitkät siivoamaan ja laittamaan hänelle ruokaa, koska hän on niin vanha, ettei enää itse jaksa. Talossa on yksi ainoa puhelin, enkä uskalla soittaa kenellekään."

"Mitä sinä muuten täällä teet?" kysyin samaan hengenvetoon. "Kirsikkalasta on tänne hyvän matkaa. Et kai tullut varta vasten minua katsomaan?"

"Ei, en!" Minka sanoi nauraen. "Sattumoisin meilläkin asuu täällä sukulaisia. Äiti lähetti minut isovanhempieni luokse jouluksi ja hän tulee pian itse perästä. Vietämme yleensä joulun heidän kanssaan. Heidän taloltaan on noin viidentoista minuutin kävelymatka, mutta se ei ollut homma eikä mikään."

"No, mukava että tulit kylään", sanoin hiljaa. "Tosin jos isoäiti olisi ollut kotona, hän ei olisi päästänyt sinua sisälle."

"Otin riskin. Pelkäsin, että isoäitisi olisi täällä ja olisinkin kääntynyt takaisin, jos en olisi nähnyt auton puuttuvan", Minka totesi.

"Mutta se siitä. Oletko jo miettinyt lapsellesi nimeä?" Minka kysyi iloisesti. Hän tahtoi keventää tunnelmaa, mikä sopi minulle mainiosti.

"Joo. En vielä tiedä sukupuolta, mutta olen miettinyt, että pojasta voisi tulla Ville tai Niilo ja tytöstä Suvi tai Rauha", kerroin. "Tosin muutan mieltäni melkein joka päivä."

Vähän myöhemmin, kun kello lähestyi kahdeksaa, sanoin Minkalle, että hänen olisi parasta lähteä.

"Tosi kiva kun kävit", sanoin aidosti kiitollisena. "Toivottavasti näemme vielä. Isoäiti käy aina maanantaisin ja perjantaisin ruokakaupassa. Hän lähtee yhdeksältä ja palaa yhdeltätoista. Silloin tiedät varmasti, ettei hän ole kotona."

"Hyvä tietää. Katsotaan, jos pistäydyn vielä uudestaan", Minka sanoi hymyillen.

Annoin Minkan halata minua, sillä en tiennyt, milloin näkisimme uudestaan. Jollakin tavalla sain siitä lohtua.

Minka ei kuitenkaan päästänytkään irti, vaan jäi lähelleni, kasvot miltei omissani kiinni ja kädet ympärilläni. Hämmennyin.

"Me nähdään vielä. Lupaan sen", hän sanoi.

Kaikki tapahtui niin nopeasti ja silti kuin hidastetussa elokuvassa. Minka suuteli minua, varoen ja kokeillen, ja minä päätin, että se oli oikein. Suutelin häntä takaisin. Mieleeni muistui äkkiä kovin selvästi suudelmamme bileissä, sillä vaikkei Minka nyt maistunutkaan alkoholilta, hän maistui vähän tupakalta ja.. itseltään.

"Minä-", aloitin lopetettuamme, mutta Minka hiljensi minut.

"Ei tarvitse sanoa mitään. Se, että suutelit takaisin, kertoo tarpeeksi", hän sanoi hymyillen. "Nähdään taas."

Minka puki ulkovaatteet päälleen ja lähti tarpomaan lumessa. Mietin, että minun pitäisi varmasti tehdä lumityöt seuraavana päivänä, mutten välittänyt. En juuri sillä hetkellä.

Nyt minulla oli jotakin, mitä odottaa ja jonka avulla jaksaisin puurtaa ja kohdata isoäidin huudon ja pilkan hymyssä suin. Minka merkitsi minulle paljon, paljon enemmän, kuin olin uskonutkaan.. Minä rakastin häntä.

Tosin.. tulisin vielä iloisemmaksi, jos kommentoisitte jotakin. Kysymykset, ruusut, risut ja mitä tahansa muuta tuleekin mieleen, kommentoikaa, ihmiset! Palaute on tärkeää minulle, sillä siten voin kehittyä kirjoittajana ja parantaa tiettyjä asioita.

Yhdennessätoista osassa tapahtuu radikaali käänne tarinan kulkua ajatellen. Lukemalla selviää, mikä tämä käänne on.. ;)

Seuraavana päivänä eli torstaina Ari tuli pihallemme koulun jälkeen käväistyään ensin pikaisesti kotona. Alkoi sataa lunta, mutta en nyt ehtinyt suoda asialle enempää huomiota. Pohdimme hetken, miten kertoisimme raskaudestani ja tulimme lopulta siihen tulokseen, että mitä pikemmin pääsisimme asiaan, sitä parempi. Turha kiertely ja kaartelu ei auttaisi.

"No, oletko valmis?" kysyin Arilta.

"Niin valmis kuin voi olla", Ari vastasi. "Mennään."

Minä pyysin Mariaa ja Tuomasta vahtimaan hetken Jeremiasta ja istutin vanhempani keittiön pöydän ääreen.

"Äiti ja isä.. Minulla on tärkeää asiaa", sanoin, "ja olen pyytänyt erään henkilön kertomaan tämän asian kanssani teille."

Viitoin Aria istumaan. Isä kurtisti kulmiaan hänet nähdessään.

"Miten kummassa tuo poika liittyy mihinkään, mitä tahdot kertoa meille, Eeva?" hän kysyi. Äiti kuitenkin pyysi isää vaikenemaan ja kohdisti sitten odottavan katseen minuun.

Keräsin rohkeutta ja vaikken tuntenut vieläkään olevani valmis, kerroin silti.

"Minä olen raskaana. Ja lapsi on Arin. Siksi pyysin hänetkin puhumaan teille", sanoin rauhallisesti. "Mutta Ari on luvannut minulle, että kantaa lapsen isänä vastuunsa ja auttaa minua parhaansa mukaan."

"Aivan niin", Ari sanoi heti perään. "Tuen täysin tytärtänne ja tahdon olla osa lapsen elämää. Ja voin vakuuttaa, että lapsi sai alkunsa hyvissä olosuhteissa."

Sillä hetkellä kun Ari vaikeni, tajusin, että olin pilannut elämäni eikä se palautuisi enää koskaan ennalleen.

"MITÄ?" äiti kirkaisi. Sitten hän alkoi itkeä.

"Nuori mies, pyydän sinua poistumaan talostani", isä sanoi turhankin kovaan ääneen Arille. "Ole hyvä ja tee se välittömästi."

"Mutta herra Mikkonen, eihän tässä mitään kamalaa ole sattunut", Ari yritti, vaikka tiesi varmasti itsekin yrityksensä täysin turhaksi. "Eeva ja minä-"

"Vai ei ole sattunut vahinkoa? ULOS TÄÄLTÄ!" isä karjaisi ja pongahti pystyyn. Äiti itki vuolaasti vieressä, mutta se peittyi isän äänen alle: "Senkin syntinen huoranpenikka! Jumalan hylkäämä äpärä! SAATANA ITSE!"

Tuntui, kuin olisin katsonut hidastettua elokuvaa. Ari ryntäsi isää kohti yrittäen epätoivoisesti saada tuon kuuntelemaan, mutta isä ei kuunnellut. Hän kohotti kätensä ja läimäisi Aria niin kovaa, että varmasti sisarenikin kuulivat sen lastenhuoneeseen.

"ISÄ!", kirkaisin, mutta hän oli jo ehtinyt läimäistä Aria. Samassa Ari pinkoikin ulos talosta ovet paukkuen ja jätti meidät keskenämme.

Arin mentyä isä kääntyi minua kohti silmät kipunoiden.

"Eeva! Kuinka saatoit?" hän karjaisi.

Sitten isän vihainen ilme suli epätoivoksi ja suruksi. Se särki sydämeni vielä pahemmin.

"Eeva.. vanhin tyttäreni.. esikoiseni.. Kasvatimme sinut niin hyvin! Sinusta piti tulla jotakin suurta, sinun piti olla hyvä esimerkki muille! Koko lyhyen elämäsi sinä toimit oikein ja rakastit Jumalaa.. Miksi lakkasit rakastamasta Häntä? Miksi hylkäsit Hänet? Miksi käänsit Hänelle selkäsi ja valitsit synnin ja petoksen?"

Äiti itki yhä, mikä tehosti isän sanojen vaikutusta.

"Isä", nyyhkäisin ja tunsin kuumien kyyneleiden polttavan poskiani. "Minä.. olen todella pahoillani."

Muuta en saanut sanottua. Kuinka olisin voinut puolustautua, kun vanhempani ottivat asian raskaammin kuin olin luullut?

"Sinä olet häpeäksi perheellesi ja eritoten minulle. Et ansaitse paikkaasi Taivaassa etkä minun talossani, jossa palvellaan kuuliaisesti Herraa", isä pauhasi. "Saat pakata tavarasi jo tänä samana iltana. Lähetämme sinut isoäitisi Saaran luokse, jossa saat katua tekojasi ja rukoilla Herralta anteeksiantoa. Lisäksi soitan tänään kouluusi ja ilmoitan, ettet tule sinne enää koskaan. Ja muista, että tänne sinulla ei ole enää ikinä mitään asiaa, äpärälapsesi kanssa tai ilman."

Kauhistuin. En uskonut isän rankaisevan minua niin pahasti, että lähettäisi minut äitinsä luokse. Olin tavannut isoäidin vain kerran, viisivuotiaana ja silloinkin hän rankaisi minua siitä, kun en osoittanut kiitollisuutta Jumalalle. Isoäiti asui toisessa kaupungissa, puolentoista tunnin ajomatkan päässä Kirsikkalasta. Ja joutuisin vielä jättämään kouluni täällä kesken! Kaikki ystäväni asuivat täällä.. ja koulumme näytelmä. Kaikki oli pilalla!

"Mene nyt pakkaamaan tavarasi", isä sanoi kylmästi. "Päivällisen saat jättää välistä, samoin sisarustesi hyvästelemisen. Onpahan jotakin ajateltavaa matkalla isoäitisi luokse. Häivy nyt silmistäni."

Isä käveli pois. Äiti oli vihdoin lopettanut itkemisen ja nousi nyt seisomaan. Minä katsoin häntä anellen, mutta äiti ei sanonut sanaakaan, tuijotti vain minua. Katseesta kuvastui häpeä ja pettymys.

En kestänyt enää, en isän enkä äidin katsetta. Juoksin yläkertaan itkien.

Itkin ainakin viisi minuuttia, ennen kuin sain itseni kootuksi. Isä todella heittäisi minut ulos kodistani! Ja joutuisin muuttamaan toiseen kaupunkiin! En osannut kuvitellakaan, että asiat voisivat mennä näin pieleen.

Kävin hakemassa puhelimen yläkerran aulasta ja suljin sitten huoneeni oven. Toivoin, että Minka vastaisi puhelimeen.

"Moi", Minka sanoi.

"Moi Minka, Eeva täällä", nyyhkäisin. Sitten kerroin hänelle kaiken.

"Kamalaa! Ja joudut vielä muuttamaan isoäitisi luokse", Minka huudahti. "Todella julma temppu isältäsi."

"En uskonut, että isä ja äiti ottaisivat asian noin huonosti", sanoin itkuisesti. "Kaikki on pilalla."

"Pidetään yhteyttä. Kirjoita numeroni johonkin ylös ja soittele jos vain pystyt", Minka sanoi. "Älä luovu toivosta. Me näemme vielä, lupaan sen. Tulen kylään."

"Ehkä se ei ole viisasta", mutisin. "Isoäiti tuskin päästää sinua sisälle."

"Kirjoita vain se numero ylös ja yritä jaksaa. Kaikki kääntyy vielä hyväksi", Minka yritti lohduttaa.

Mutta kaikki ei kääntyisi hyväksi, siitä olin varma. Isoäiti oli vielä ilkeämpi ja tiukempi kuin isä, mitä tuli uskonasioihin. Olisin käytännössä vankilassa, sillä siellä mahdollisuus karata ulos olisi vielä pienempi kuin kotona. Pakkasin mukaani Raamatun, sillä tiesin tarvitsevani sitä.

Pakkasin myös mukaan kaikki vaatteeni. Tuntui kuin olisin ollut lähdössä matkalle.. Helvettiin. Tuntui lohduttomalta ajatella tulevaisuutta isoäidin luona.

Myöhemmin illalla itkuinen äiti tuli huoneeseeni.

"Isä tilasi taksin. Se tulee aivan pian", äiti sanoi hiljaa.

"Äiti.. anna anteeksi", nyyhkäisin. "Olen niin pahoillani. Ette ehkä koskaan voi antaa anteeksi, mutta minä rakastan teitä aivan hirveästi, muistakaa se."

Äiti ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja siisti petaamaani vuodetta.

"Teemme tästä vierashuoneen", äiti puheli itsekseen yrittäen kuulostaa pirteältä. "Isän sisko voi nukkua täällä, kun tulee jouluna kylään."

Puolta tuntia myöhemmin kävelin ulos lapsuudenkotini ovesta. Koko muu perhe Jeremiasta, joka oli jo nukkumassa, lukuunottamassa seisoi ulko-ovella ja katseli perääni. Kukaan ei ollut hyvästellyt minua, sillä isä ei antanut. He vain katsoivat, kun kävelin kohti taksia.

Yritin pidätellä itkua, vaikka kyyneleet valuivatkin yhä poskilleni. Olisin niin kovasti halunnut kääntyä ja kuulla isän sanovan: "Kultapieni, saat anteeksi. Tule nyt syömään päivällistä. Luetaan vähän Raamattua, niin kaikki on taas kuin ennenkin."

Isä ei kuitenkaan sanonut mitään perääni, enkä minä kääntynyt.

Heitin matkalaukkuni taksin takapenkille.

"Tiedätkö, mihin mennään?" kysyin.

"Tiedän. Isäsi kertoi minulle osoitteen jo aiemmin", kuski vastasi iloisesti. "Etkö hyvästele perhettäsi?"

En vastannut heti. Tuijotin hetken ulos ovesta ennen kuin suljin sen ja sanoin sitten: "En."

"Okei, miten vaan. Seuraava pysäkki Omenasilta 12", kuski jatkoi ja painoi kaasua. Taksi huristi pois, enkä minä kääntynyt enää katsomaan, vaikka tiesin perheeni vielä tuijottavan perääni.

Olin niin poissa tolaltani, että ajattelin muun perheen palaavan heti sisälle mentyäni. He istuisivat päivällispöytään, nauraisivat ja sanoisivat: "Eikö ole ihanaa, kun Eeva lähti?". Äiti olisi tehnyt jotakin hyvää ruokaa ja he söisivät kuin perheeseen olisi aina kuulunutkin vain kolme lasta. Sitten he kävisivät yöpuulle ja jatkaisivat elämäänsä muistamatta minua enää koskaan.

Totuus oli kuitenkin toinen. Maria ja Tuomas olivat surusta suunniltaan, menettiväthän he juuri isosiskonsa. He eivät oikein vielä edes tajunneet, etten palaisi enää koskaan.

Ja isä. Hän oli ehkä surullisin kaikista..

Saavuin perille kymmenen aikoihin illalla. Taksi jätti minut pienen talon eteen ja huristi tiehensä. Isä oli kuulemma maksanut matkanikin. Tuijotin taloa epäuskoisena ja itkuisena. Tästä tulisi kotini, kenties loppuelämäkseni.

Samassa ulko-ovesta astui vanha nainen. En nähnyt häntä kunnolla, sillä pimeys ja varjot lankesivat hänen kasvoilleen.

"Sisälle sieltä", hän kehotti kuulostaen juuri niin kylmältä ja välinpitämättömältä kuin odotinkin. "Sinä siis olet se syntinen lapsi, joka odottaa äpärälasta?"

"Kyllä.. isoäiti", vastasin.

Tässä osassa Eeva saa vihdoin varmuuden asialle, joka painaa hänen mieltään.

Aika kului. Syksy meni menojaan ja lehdet putosivat puista. Ilma oli muuttunut kylmäksi ja kosteaksi ja vettä satoi monta päivää putkeen. Oli vain ajan kysymys, koska saataisiin ensimmäiset lumet. Ikävä kyllä mielialani heijasteli aina vuodenaikoja ja tällä hetkellä erityisen hyvin..

Useana aamuna voin niin pahoin, että minun piti käydä oksentamassa, joskus jopa kesken aamiaisen. En kuitenkaan tuntenut oloani muuten kipeäksi, ja pahoinvointia esiintyi vain satunnaisesti, ehkä muutamana aamuna viikossa. Lisäksi kuukautiseni olivat myöhässä.

Tämä kaikki epäilytti minua. Merkit olivat selvät ja olisin voinut vaikka vannoa, että olin raskaana. En tosin halunnut uskoa sitä todeksi ja toivoin kovasti, että tämä olisi jotakin muuta.

Eräänä aamuna päätin, että puhuisin Arille. Olimme pitäneet mykkäkoulua jo monta viikkoa, mutta olin valmis nielemään ylpeyteni ja selvittämään totuuden. Ari olisi ainoa, joka voisi varmistaa asian, sillä tiesin hänen muistavan. Ja sitä paitsi, olihan nyt kyse minun tulevaisuudestani ja sen mahdollisesta pilalle menemisestä.

Ari ei enää nykyään kulkenut bussilla. Hän oli kuulemma saanut autokortin ja kulki autolla kouluun. En siis voinut tavoittaa häntä heti aamulla. Päätin mennä hänen luokseen välitunnilla.

Välitunnilla Jenni halusi jutella kanssani. Olin ollut viime aikoina niin muissa maailmoissa ja pahantuulinen, etten ollut huomioinut häntä tarpeeksi. Hän oli huolissaan minusta.

"Jännittävätkö tulevat kokeet sinua noin paljon?" hän kysyi. "Et ole vieläkään kertonut, mitä bileissä tapahtui."

"Kaikki on ihan loistavasti sitä seikkaa lukuunottamatta, että saatan olla raskaana. Ja lapsi on Arin", sanoin töykeämmin kuin aioin. "Mutta joo, kyllä minua kokeetkin huolettavat. Eihän se niin iso juttu ole, jos on raskaana tämän ikäisenä ja vieläpä minun tilanteessani."

Jätin hölmistyneen Jennin toljottamaan ja kiiruhdin sisälle. Tunsin oloni kauheaksi kun puhuin hänelle tuolla lailla, mutta tilanteeni puitteissa se oli kai sallittua. Pyytäisin häneltä anteeksi myöhemmin.

Löysin Arin kaappien luota juttelemasta jollekin pojalle.

"Maksoitko autosi ihan itse?" poika kysyi juuri Arilta.

"En. Se oli synttärilahja vanhemmiltani", Ari kertoi, mutta vaikeni nähdessään minut.

Poika lähti tiehensä ja päästi minut juttelemaan Arille. En kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään.

"Jos tulit haastamaan riitaa ja syyttämään minua pelkuriksi ja ääliöksi, turha luulo. En jaksaisi nyt kuunnella", Ari totesi. "Jos sinulla ei ole muuta asiaa, lähde suosiolla. Tai sitten minä lähden. Päätä sinä."

"En halua haastaa riitaa", vastasin. "En ainakaan täällä. Voidaanko tavata toisen kerroksen tyttöjen vessassa ensi välitunnilla? Tahdon puhua asiat selviksi kanssasi."

Toisen kerroksen tyttöjen vessaa käytettiin harvoin, koska jonkun huhuttiin käyttäneen siellä huumeita, eikä kukaan tahtonut koskea pesualtaisiin. Siellä pelättiin vielä olevan jämiä ruohosta. Vessassa pidettiin yleensä salaisia kokoontumisia ja tavattiin kavereita, kun haluttiin puhua rauhassa.

"Vai niin. No, jos minulla ei ole ensi välitunnilla mitään parempaakaan tekemistä, niin kai minä voin tulla", Ari sanoi. "Mutta vain siinä tapauksessa, ettei minulla oikeasti ole muuta."

Minä pyörittelin silmiäni. Tiesin, että Ari tulisi.

Seuraavalla välitunnilla menin vessaan sydän pamppaillen. Helpotuin, kun Ari odottikin minua siellä.

"No niin, kiitos kun tulit. Nyt selvitetään tämä juttu lopullisesti", sanoin päättäväisesti. "Tiedät kyllä mistä puhun. Väitit silloin, että me rakastelimme niissä bileissä. Onko tämä totta?"

Ari väänteli käsiään.

"No?"

"On se", hän sanoi lopulta.

Ristin käteni puuskaan. "Tiesin sen. No, mitä aiot tehdä asialle? Saatan olla raskaana ja se on sinun syytäsi."

"Vai minun syytäni?" Ari puuskahti. "Tietääkseni seksin harrastamiseen vaaditaan kaksi ihmistä, samoin kuin raskaaksi tulemiseen. Minä en pakottanut sinua mihinkään, sinä itse viettelit minut ja halusit rakastella siellä, vaikka minua ei kiinnostanut."

"Jos sinua ei olisi kiinnostanut, olisit mennyt tiehesi. Menit kuitenkin sänkyyn kanssani", ärähdin, mutta rauhoituin sitten, sillä riitely ei johtaisi mihinkään.

"Kuule, juttu on näin. Sinun pitää kantaa tästä vastuu siinä missä minunkin. Olemme molemmat syyllisiä. Tahdon sinun tulevan mukaan kertomaan vanhemmilleni. En aio salata tätä asiaa heiltä vaan kertoa mitä pikimmin, ja jos sinua ei näy missään, isä raivostuu sinulle ja siitä ei seuraa mitään hyvää."

"Oletko hullu? Isäsi tappaa minut jos saa tietää, että minä olen sen lapsen isä", Ari huudahti. "Ja niin tappavat omatkin vanhempani. Minusta sinun ei pitäisi kertoa heille."

Sitten Ari käveli tiehensä. Minä tuijotin tyrmistyneenä peilistä, miten hän lähti vessasta ja pamautti oven kiinni. Ari ei ollut valmis ottamaan vastuuta vaikka tunnustikin, että oli lapsen isä ja syyllinen tähän. Tämä oli kaikkein pahinta, mitä saattoi käydä. Hän jätti minut pulaan.

Arin mentyä en voinut enää pidätellä kyyneleitä. Itkin kaiken ulos aina bileistä lähtien tähän päivään ja mahdolliseen raskausuutiseeni. Lähtiessäni vessasta olin varma, että jos pesualtaassa vielä olikin jämiä huumeista, ne huuhtoutuivat kyllä viemäriin kyynelteni mukana.

Kotiin päästyäni soitin oitis Minkalle. Kerroin hänelle kaiken, jopa keskustelun vessassa Arin kanssa.

"Kuule, mene ostamaan raskaustesti", Minka sanoi. "Vain sillä saat sataprosenttisen varmuuden asiasta. Vaikka harrastittekin seksiä, et voi vielä olla varma, oletko todella raskaana. Testin avulla saat sen selville. Ehkä et olekaan ja kaikki on hyvin."

"Teen niin. Tahdon selvittää tämän sotkun", sanoin hiljaa. "Jos olen raskaana, pitää miettiä, miten toimia."

Menin heti alakertaan tehtyäni läksyt.

"Äiti, voinko käydä puolestasi kaupassa?" kysyin. "Sinulla on kädet täynnä päivällisen ja Jeremiaan kanssa nyt, kun Tuomas ja Maria ovat luokkaretkellä eikä isä ole vielä kotona."

"Tietysti, kultaseni. Olisit suureksi avuksi", äiti sanoi hymyillen. "Muista ostaa leipää. Se on loppu."

Parin tunnin kuluttua kun palasin lähikaupasta ruokakassit molemmissa käsissäni, näin jo kaukaa Arin, joka seisoi pihallamme. Huokaisin syvään. En juuri nyt olisi jaksanut jutella hänelle.

"Moi Eeva", Ari sanoi. "Hei, sori siitä mitä sanoin. Jos se on sinulle tärkeää, tulen mukaasi kertomaan uutisen vanhemmillesi."

En todellakaan odottanut Arin sanovan mitään sellaista.

"Tietysti se on minulle tärkeää. Mutta jos luulet, että riittää kun olet mukana kertomassa, niin voin sanoa, että se ei riitä. Tämä on isompi juttu kuin vain asiasta kertominen. Sinusta tulee nyt osa elämääni yhtä paljon kuin äidistä ja isästä, sillä isä pitää siitä huolen, että kannat kortesi kekoon raskausaikana ja sen jälkeen."

"Tietysti ymmärrän sen", Ari sanoi. "Kuule, tahdon antaa täyden tukeni sinulle. Olen tästä vastuussa ja tiedän sen. Tahdoin vain sanoa, että olen rinnallasi. Lapsen isänä minä tahdonkin osallistua kaikkeen auttaa parhaani mukaan."

"Hyvä kuulla, mutta en aio kertoa vielä tänään", sanoin. "En ole asiasta vielä täysin varma, mutta pian olen, sillä kävin ostamassa raskaustestin. Nyt autat parhaiten vain, kun menet kotiin ja valmistaudut henkisesti kohtaamaan vanhempani."

"No.. hei sitten vain. Nähdään koulussa", Ari sanoi perääni, kun lähdin kohti ulko-ovea.

Heti kun olin purkanut ruokatavarat keittiössä, syöksyin yläkertaan omaan vessaani ja tein raskaustestin. Se oli varmasti elämäni jännittävin hetki.

Odotin hetken ja katsoin sitten tulosta pieneltä näytöltä. Haukoin henkeäni.

"POSITIIVINEN. OLET RASKAANA :)"

Yhdeksännessä osassa Eeva päättää vihdoin tunnustaa sortuneensa siihen kaikkein pahimpaan, nimittäin seitsemään kuolemansyntiin.

"Moi. Sori että seurasin, mutta sinä olet tosi hyvännäköinen."

"Sinäkin olet kivannäköinen. Pidän hiustesi väristä."

"..."

Havahduin hereille hikisenä ja pongahdin oitis istumaan sängynreunalle. Meni hetki ennen kuin tajusin, ettei se ollut ollut tavallinen uni vaan takauma. Minä suutelin Minkaa bileissä! Ja vieläpä Arin tietämättä.

Hetken mieleni teki soittaa Minkalle ja perua tapaaminen, mutten voinut. Vaikka olinkin kauhuissani, en jostain syystä halunnut torjua häntä. Ehkä se oli vain joku typerä päähänpisto ja jos olisin kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ehkä Minka ei yrittäisi mitään. En voinut uskoa, että hän tahtoisi tutustua vain siksi, että yrittäisi jotakin. Olin varma, että hän oli oikeasti mukava ja kiltti ihminen eikä varmasti ollut järjissään suudellessaan minua. Ja jos hän jotain yrittäisikin, minä tekisin heti selväksi, ettei siitä tulisi mitään.

Tänä lauantaina äidillä ei ollut tapaamista ystävättäriensä kanssa. Aamiaisen jälkeen, kun muut nauttivat viikonlopusta ja puuhailivat omiaan, minä odottelin Minkaa saapuvaksi. Äidin kysymykset tosin tekivät oloni epämukavaksi, sillä tuntui, kuin otsaani olisi kirjoitettu: Suuteli toista tyttöä.

Lopulta ovikello soi ja pelasti minut äidin polttavalta katseelta.

"Se on varmasti Minka", sanoin ja lähdin ovelle. "Minä voin avata."

Minka olikin astunut itse sisään. Hän katseli minua iloisesti hymyillen.

"Moi Eeva!"

"Moi", sanoin vaisusti, mutta en ehtinyt jatkaa, sillä äiti kiirehti eteiseen.

"Olette siis lukupiirissä ja olette lukeneet Anna Kareninan?" äiti kysyi hymyillen Minkalta. Olin kauhuissani, sillä äiti odotti Minkan sanovan jotakin kirjasta enkä tiennyt, oliko hän ikinä kuullutkaan mistään sen nimisestä kirjasta. Kaikeksi onneksi Minka otti kuitenkin tilanteen haltuun.

"Aivan niin, rouva Mikkonen", Minka sanoi. Hän oli varmasti nähnyt sukunimemme postilaatikossa, sillä en ollut kertonut sitä hänelle. "Se oli loistava kirja. En voinut laskea sitä käsistäni hetkeksikään, hyvä jos muistin välillä syödä ja nukkua! Meillä riittää siitä paljon kerrottavaa muulle lukupiirille. Oletteko te lukeneet sitä?"

Äiti näytti tyytyväiseltä. Minka kai täytti hänen vaatimuksensa, eli meidät saattoi laskea kahdestaan huoneeseeni. Olin helpottunut.

"En ole lukenut sitä, mutta kunhan kuulen Eevan mielipiteen, aion varmasti itsekin aloittaa", äiti sanoi innoissaan. "Menkää vain ylös Eevan huoneeseen ja tulkaa välillä teelle. Aion leipoa muffinseja ja tahtoisin, että sinäkin maistaisit niitä."

"Kiitos, rouva Mikkonen!"

Me painuimme huoneeseeni ja kun olimme sulkeneet Oven, Minka nauroi.

"Voi vitsi! En ole lukenut sitä kirjaa, mutta äitiäsi oli helppo huijata. Osaan käsitellä tuollaisia tyyppejä, sillä mummini on uskovainen", hän kertoi.

"Hoidit sen hyvin. Äiti ei epäillyt mitään", sanoin hymyillen.

Rupattelimme Minkan kanssa varmaan pari tuntia. Kävimme välillä teellä ja menimme sitten takaisin kertoen äidille, että kirjasta riitti paljon puhuttavaa. Minka kertoili mielellään itsestään ja kuunteli minua, kun kerroin perheestäni. Hän asui yksinhuoltajaäitinsä kanssa pienessä kerrostaloasunnossa ja hänen isänsä oli lähtenyt toisen naisen matkaan hänen ollessaan viisi vuotta. Minka kävi lukiota kuten minäkin ja oli kiinnostunut kuvataiteesta ja musiikista. Lisäksi hän kertoi olevansa urheilullinen ja harrastavansa uintia.

"Mitä tahdot tehdä työksesi aikuisena?" Minka kysyi äkkiä. "Sori että utelen, mutta kysyn vain ihan mielenkiinnosta. Olet uskovaisesta perheestä, mutten usko, että tahdot papiksi.. vai?"

"Olet oikeassa, minua ei kiinnosta papin ura tai mikään muukaan sellainen", vastasin mietteliäänä. "En ole kertonut tätä vanhemmilleni, vain parhaalle ystävälleni, mutta tahtoisin näyttelijäksi. Tiedän kuitenkin isän kannan siihen. Hän tahtoo minusta tulevan jotakin, josta hän voi olla ylpeä. Näyttelijän homma ei ole helppoa eikä siinä vältytä julkisuudelta ja muulta hullunmyllyltä. Isä ei ikinä hyväksyisi sitä."

"Minusta on typerää ajatella isäsi mielipidettä", Minka sanoi suorasukaisesti. "Jos se on unelmasi, sinun pitää toteuttaa se. Älä anna kenenkään astua tiellesi tai talloa varpaillesi. Minä tahtoisin leipuriksi, mutta äiti haluaa, että lähden opiskelemaan lakia. Minua ei kiinnosta pätkääkään mikään niin kuiva ammatti, ja aion ryhtyä leipuriksi, sanoi äiti mitä tahansa."

Huokaisin. "Sinun tilanteesi on erilainen. Kaikkein eniten pelkään sitä, että isä ja äiti pettyvät minuun. Rakastan heitä niin paljon, enkä tahdo riitaantua. Tahdon olla heille mieliksi. Ne bileet olivat ehkä elämäni suurin virhe ja he varmasti tappaisivat minut, jos saisivat tietää niistä."

Olin hetken hiljaa. Ihmettelin, miksi kerroin tämän kaiken Minkalle, jota hädin tuskin tunsin, mutta hänelle oli niin helppo puhua ja hän kuunteli ja tuki minua täysillä. Tiesin jotenkin voivani luottaa häneen.

"Oli miten oli, vanhempasi eivät voi estää minua käymästä täällä", Minka sanoi. "Jos me olemme ystäviä ja tahdomme hengata, eikä se onnistu muuten kuin keksimällä typeriä tekosyitä, olen valmis. Tahdon vain sanoa, että olen tukenasi. Voit kertoa minulle mitä vain, minä kuuntelen. Minullakin on omia huolia, mutta jos on ystävä, jonka kanssa jakaa ne, se helpottaa oloa kummasti."

Lopulta Minka sanoi, että hänen pitäisi lähteä kotiin. Me sovimme näkevämme vielä uudestaan ja soittelevamme. Minka sanoi myös tulevansa katsomaan näytelmääni, jos ehtisi.

"Muista, ettet saa antaa vanhempiesi päättää tulevaisuudestasi. Se on sinun itsesi päätettävissä", Minka sanoi.

Nyökkäsin ja samassa Minka rutisti minut halaukseen.

"Olet huipputyyppi, Eeva. Jos sinusta tulee näyttelijä, voin ryhtyä manageriksesi. Autan sinua kaikessa!"

Menin hieman hämilleni, mutta tyydyin vain nauramaan.

"Sori, taisin innostua liikaa", Minka naurahti ja irrotti otteensa. "Nähdään taas joku päivä. Sovitaan vaikka uusi lukupiirin tapaaminen tai jotain."

"Joo. Soitellaan."

Minkan lähdettyä selasin nopeasti Anna Kareninan läpi ja menin sitten kertomaan äidille kirjasta jotakin. Onneksi luin sen vasta vähän aikaa sitten, joten tapahtumat olivat tuoreessa muistissa. Äidin mielestä oli mukavaa, että olin osa lukupiiriä ja hän jopa kehotti Minkaa tulemaan uudestaan kylään.

Seuraavana aamuna lähdimme joka sunnuntaiseen tapaan kirkkoon kahdeltatoista. Kaikilla oli hieman parempaa päällä kuten yleensäkin.

Pyhän Tuomaksen kirkko seisoi jykevänä ja kauniina kaupungin laidalla ja sen puutarha kylpi syksyn väreissä. Rakastin kirkon tuoksua, sitä miltä se näytti ja sitä rauhaa ja harmoniaa, joka sisällä vallitsi. Pidin kirkossa käymisestä ja se olikin sunnuntain kohokohta.

Kirkossa oli usein paljon väkeä, sillä Kirsikkalassa asui paljon uskonnollisia ihmisiä ja vanhuksia. Istuuduimme melko eteen ja odotimme Jumalanpalveluksen alkamista.

Pappina toimi Teemu-niminen mies. Yleensä seurasin hänen puhettaan ja eleitään tarkasti, mutta tänään olin hieman muissa maailmoissa. Olin nimittäin päättänyt tehdä synnintunnustuksen Jumalanpalveluksen jälkeen ja minua jännitti. Podin niin huonoa omaatuntoa bileistä ja siitä, että olin sortunut tekemään kaikki seitsemän kuolemansyntiä saman yön aikana, että tahdoin keventää mieltäni ja sydäntäni. Muualla se ei ollut mahdollista ja lisäksi pappi pitäisi salaisuuteni turvassa.

Jumalanpalveluksen päätyttyä sanoin äidille: "Tahtoisin sanoa pari sanaa papille. Minulla saattaa kestää hetki."

"Tietysti, kultaseni. Ota niin paljon aikaa kuin tarvitset. Jos jokin painaa mieltäsi ja vain pappi voi kertoa siihen vastauksen, mene ihmeessä. Me odotamme ulkona", äiti sanoi lempeästi. Uskonasioissa hän oli aina myöntyväinen ja hyväksyvä.

Menin papin luokse.

"Anteeksi, Isä, mutta tahtoisin tehdä synnintunnustuksen. Onko nyt huono aika?"

"Ei lainkaan. Aina on aikaa katuvaiselle ihmiselle. Herralla on aina aikaa sinulle, tyttäreni. Tule, istuudu", pappi sanoi.

Istuuduin ja odotin, että pappi pääsi sermin toiselle puolelle. Sitten hän sanoi:

"Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen."

"Aamen", vastasin. En ollut koskaan ennen tehnyt synnintunnustusta joten pelkäsin tekeväni virheen. Isä opetti sen minulle jo pienenä, mutten ollut varma, muistinko kaikkia asioita.

"Jumala tuntee meidät paremmin kuin me itse. Tähän voit luottaa. Olemme nyt Jumalan edessä. Saat sanoa hänelle psalmin sanoin: Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä. Tunnusta nyt hänelle syntisi ja syyllisyytesi", pappi jatkoi.

Minä aloitin sydän pamppaillen.

"Jumala, taivaallinen Isämme. Olen tehnyt syntiä sinua vastaan ajatuksin ja sanoin, teoin ja laiminlyönnein. Erityisesti tunnustan, että olen..", pidin pienen tauon ja keräsin rohkeutta.

"Olen tehnyt kaikki seitsemän kuolemansyntiä. Se painaa omaatuntoani. Sinä näet myös ne synnit, joita en itsekään tiedä. Kadun tätä kaikkea ja rukoilen: ole minulle armollinen ja anna syntini anteeksi rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden. Herra, sinä olet laupias, muista minua, osoita ikiaikaista hyvyyttäsi. Älä muista syntejäni, älä pahoja tekojani! Sinä, joka olet uskollinen ja hyvä, älä unohda minua!"

Jatkoin loppuun asti ja muistin kaiken, josta olin kovin ylpeä.

"Herramme Jeesus Kristus on sanonut opetuslapsilleen: Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jeesuksen Kristuksen palvelijana julistan, että sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", pappi sanoi.

"Aamen", minä vastasin.

"Jeesus Kristus on antanut seurakunnalleen taivasten valtakunnan avaimet ja sanonut: Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Uskotko, että synninpäästö, jonka sinulle julistan, on Jumalan anteeksianto?" pappi jatkoi värittömällä äänellä.

Minä nielaisin ja yritin estää kyyneleitä tulemasta. "Uskon", kuiskasin.

"Anteeksi, en kuullut", pappi sanoi.

"Uskon", toistin kovempaa.

Seuraavaksi rukoilimme yhdessä. Kuuntelin hänen rukoiluaan ja nostin kasvoni kohti taivasta toivoen, että Herra Jumala kuulisi minut ja todella antaisi anteeksi minulle tämän kamalan teon. Häpesin sitä koko sydämestäni.

Lopulta pappi sanoi:

"Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen."

"Aamen", sanoin.

"Lapseni, syntisi ovat nyt anteeksiannetut", pappi sanoi lopuksi. "Lupaatko, ettet enää ikinä tee syntiä ja riko Herraasi vastaan?"

"Lupaan", vastasin. "Lupaan sydämeni pohjasta."

"Herra antaa sinulle anteeksi, mutta jotta antaisit itsellesi anteeksi, kehotan sinua rukoilemaan joka päivä, kaksi kertaa päivässä, anteeksiantoa Jumalalta loppuelämäsi ajan. Voit nyt lähteä, lapseni. Olkoon Jumala sinulle armollinen ja oppaanasi kaikkina elämäsi päivinä."

"Kiitos", sanoin. Loppuelämä on pitkä aika, mutta tiesin sen olevan oikeutettu rangaistus ihmiselle, joka on tehnyt seitsemän kuolemansyntiä.

Istuin autoon muiden seuraksi ja sitten lähdimme kotiin. Oloni oli nyt paljon parempi ja toiveikkaampi, mutta yksi asia mieltäni painoi yhä eikä sitä saanut puhdistetuksi sieltä pois.. nimittäin se, olinko oikeasti raskaana.